Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Harvoin minä haluan ketään viereeni matkustaessani linja-autolla tai jollakin muulla julkisella kulkuneuvolla. Mutta hänessä oli jotain hyvin tuttua ja samalla ei kuitenkaan. En tarkoita niitä lyhyitä, tummia hiuksia tai kasvoja, vaan enemmänkin hänen hymyään ja ääntään. Eikä loppumatkan hiljaisuuskaan tuntunut kiusalliselta, ja se on ainut merkki josta todella tietää.

Nainen vastasi puhelimeensa ja kysyi olivatko Heikki ja Anette jo saapuneet. Ja minä mietin, mitä hän saattaisi sanoa päästyään perille. Ehkä hän kertoisi, että hänen vieressään oli istunut isonenäinen ja hieman hiljainen tyttö, joka piiloutui leveän kaulahuivinsa taakse. Tuskin kovinkaan moni osaisi kuvailla minua sen enempää.

En tiedä, minkä vuoksi huomasin yllättäen itkeväni. Ei sitä kukaan muu nähnyt, sillä oli jo hämärää, ja vain edessä istuvalla pojalla paloi valo. Me olemme toisillemme ohikulkijoita, nopealiikkeisiä, katoavia. On olemassa niin paljon ihmisiä, lukemattomia ihmisiä, joiden tarinaa emme ehdi kuulla. Tai emme halua kuulla, halua kertoa.

Ja vähitellen mietin myös niitä muutamia lauseita, joita en ole koskaan sanonut ääneen. Ne jäävät keskustelujen hiljaisiksi tauoiksi, vain minun luettavikseni. Ja minä odotan sopivaa hetkeä puhumalla jostakin muusta, aina jostakin muusta.