Ennen tuolla paikalla kasvoi oikea viidakko, joka päästi valoa tuskin lainkaan sisäänsä, saniaisista ja orkideoista punottu labyrintti. Se oli silloin, kun Saskian isoäiti oli ollut vasta lapsi. Mutta tuo ihmeellinen keidas katosi yhtä nopeasti kuin oli kohonnutkin jättäen jälkeensä vain kuolleita maavarsia ja sakeavetisen lammen.
Saskian harmaa mekko takertuu yhtenään käppyräisiin oksiin, jotka kapeilla sormillaan raapivat kipeän näköisiä naarmuja hänen sääriensä ihoon. Inge kulkee hänen takanaan vaiteliaana ja huultaan purren, haluaa kääntyä takaisin. Mutta pelkoa ei saa näyttää, se on kätkettävä otsatukan alle, silmien taakse, sinne mistä toinen ei sitä voi löytää.
Saskia on kertonut lammesta, johon hukkui vuosia sitten tuntematon mies, rikollinen tai harmiton kulkuri, kukaan ei enää tiedä varmaksi. Jossakin tuolla liikkumattoman pinnan alla hän yhä odottaa, hänellä on aikaa, pitkät hiukset huojuvat vesiheininä ja silmät tähyävät ylöspäin, aina ylöspäin, valoa joka laskeutuu taivaalta.
Inge ei tahdo kuulla enempää, hän nostaa kädet korvilleen ja puree huultaan lujempaa. Ole hiljaa, ole hiljaa! Saskialla on terävä nenä, terävä leuka ja terävä nauru, kuin liuta pieniä kulmikkaita kiviä, joita pitkin Inge kävelee. Ei hän koskaan pääse riittävän lähelle, ei Saskia anna ottaa itseään kiinni, hänellä on pitkät sääret, sellaiset joilla lennetään.
Lammen yli kulkee kaatunut puunrunko, Saskia osoittaa sitä ja hymyilee, nopeasti ja susimaisesti, kiskoo Ingeä perässään. Sinä et uskalla, sen minä tiedän! Ingekin tietää, mutta ei myönnä sitä, hän ennemmin kuolisi.
Runko tuntuu kylmältä ja limaiselta paljaiden jalkojen alla, varpaita alkaa paleltaa. Matka lammen toiselle puolelle näyttää loputtoman pitkältä, puun latva katoaa sumuun, sinne on päästävä. Inge voi aistia tuijottavan silmäparin seuraavan hänen askeliaan syvyyksistä, värittömän ja tyhjän, se on tottunut odottamaan.
Viimein Inge uskoo erottavansa lammen mutaisen reunan ja paljaat pensaat, hän uskaltaa jälleen hengittää. Silloin Saskia tönäisee, ihan hivenen vain, mutta enempää ei tarvita, Inge horjahtaa ja haroo ilmaa, rikkoo lammen värähtämättömän pinnan. Hän tuntee kuinka samea vesi sulkee hänet sisäänsä, kuulee Saskian terävän naurun.
Inge ei pysty liikuttamaan jalkojaan, niiden ympärille on kietoutunut jotakin mikä ei päästä irti, hän kurottaa kätensä kohti kalpeaa valoa, kohti Saskian naurua. Jossakin hänen näkökenttänsä laitamilla keinuvat vesiheinien varjot, vihreät, tummat.
