Sen jälkeen kun viidennessä kerroksessa asunut nuorimies oli kokenut hississä traagisen ja vaille selvyyttä jääneen tukehtumiskuoleman, vanha ennustajaeukko oli alkanut käyttää portaita. Huterista kaiteista ja kiillotusaineen viheliäisestä liukkaudesta huolimatta ne olivat turvallisin tapa päästä ylös, jos kannettavaa ei ollut liialti.
Heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon hän pelkäsi vaaroja. Pienimpiäkin. Ei hän todella tulevaisuuteen nähnyt, sehän oli sanomattakin selvää. Vankileirin jälkeen oli ollut vaikea aloittaa uutta elämää, mutta helpoiten se oli onnistunut kristallipalloilla, korteilla, silkkihuiveilla ja kultaisilla korvarenkailla. Ja kiihkeimmin ihmiset halusivat tietää, tehdä oikeita valintoja.
Ennustajan silmien takana välähtelivät lohduttomat kuvat murskaantuneista luista, verestä ja viiltävistä kauhunhuudoista. Ne olivat tulevaisuutta, joka ei vaatinut ennustamista. Hän nousi vaivalloisesti viimeisen porrasaskelman yli ja pysähtyi reunimmaisen oven eteen etsimään avaimiaan. Lefkowitz.
Ennustaja astui hämärään, kalustamattomaan huoneistoon, joka haisi vahvasti ummehtuneelta. Lattialla ei ollut tavaroita, joihin voisi kolhia itsensä. Ikkunat oli tilkitty mahdollisen vedon vuoksi ja tummanharmaat verhot suojasivat uteliailta katseilta.
"Täällä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, tänne ne eivät ylety", Lefkowitz kuiskasi hiljaa, tuskin kuuluvasti.
