Virpojat

(Löysin nämä vanhalta koneelta ja ajattelin laittaa tänne, sillä päivityksiä tulee niin harvoin, että blogi vaikuttaa kuolleelta...Viime kevään ennakkotehtävä, tarina kaupasta osa 2. Toisen henkilön näkökulmasta.)

Hän käski minun hakea täältä jotakin, mitä en voi enää muistaa, se tapahtui heti liukuovien jälkeen, täydellinen unohtaminen. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut hyllyrivien päästä päähän, pysähtynyt hetkeksi ja jatkanut jälleen matkaa? Mutta tuotteet näyttävät niin vierailta, niin kovin vierailta ja oudoilta, ja kuitenkin käyn täällä miltei joka päivä. Jos soittaisin ja kertoisin, hän pitäisi minua hulluna. Ja tämä haju, se tuo mieleeni pilaantuneen lihan. Silti kaikki elintarvikkeet ovat selvästi aivan tuoreita ja uusia, lähes koskemattomia.

Hedelmäosastolla kävelee nuori tyttö, hän katsoo minua tovin, katsoo hieman ohi, kääntyy pois. Minä yritän kiinnittää hänen huomionsa uudelleen, heilautan kättäni ja otan muutaman askelen eteenpäin. ”Tiedätkö, missä ovat maitotuotteet?” Tyttö ei tunnu kuulevan, vaikka kaupassa on hiljaisempaa kuin koskaan ennen, vain loisteputket pitävät vaimeaa sirinää.

Lähden etsimään myyjää ja huomaan kolme mustiin viittoihin pukeutunutta lasta, jotka seisovat makeishyllyn edessä. He ovat varmasti virpojia, kasvoja en tosin näe. Keskimmäisen sylissä on valtava määrä suklaamunia ja pääsiäisrakeita, ne rapisevat kaavun hihoja vasten, käsivarret pitävät tiukasti kiinni.

He lähestyvät kassaa, jonka takana istuu vieras myyjä toimettomana paikallaan. Hän katselee kuinka lapset lastaavat makeiset liukuhihnalle ja seuraa niiden kulkua pöydän toiseen päähän. Minä seison kauempana osaamatta sanoa mitään, jostakin sisältäni kohoaa kuristava tunne, jolle en löydä nimeä.

Suklaamunat kasautuvat päällekkäin ja pusertuvat rikki, yllätyslelut särkyvät pöydän laitoihin, kuuluu kirskuvaa ääntä ja karkkipussit repeytyvät kulmistaan, värikkäät rakeet ropisevat ulos. Laite tulostaa kuitin, jossa ei lue mitään, sen myyjä ojentaa lapsille, ei katso silmiin.

Seison yhä heidän takanaan ja odotan jotakin, haluan välttämättä saada tietää. Vihdoin yksi heistä kääntää hitaasti kasvonsa minuun päin. Uskon tuntevani tytön.

Läpikulkija

(Viime kevään ennakkotehtävä; tarina kaupasta, osa 1.)

En ole varma, miksi olen täällä, en minä tarvitse mitään, en ole tarvinnut päiväkausiin. Takanani liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat, vaikka kukaan ei astu sisään, niiden laahaava ääni kaikuu suljetussa tilassa. Missä ovat kaikki muut?

Silmäni tavoittavat vain neljä tummaa hahmoa hyllyjen lomassa, ne etenevät päämäärättä varjojen lailla, kolme mustapukuista lasta ja keski-ikäinen nainen. He tuntuvat etsivän jotakin ja samalla eivät mitään, naisen kasvoilla on eksynyt ja hämmentynyt ilme. Hajamielisenä hän tutkii arkipäiväisiä tuotteita kuin ei olisi nähnyt niitä koskaan ennen, tuossa on käsisaippuaa, tuossa talouspaperia.

Loisteputkien valo vuoroin himmenee ja voimistuu, hetken häikäisee silmiä viiltävä kirkkaus, ylhäältä katosta kuuluu sirinää. Korviini kantautuu askelten taukoamaton kopina, se ei ole mahdollista, he ovat toisella puolen hallia. Ja silti on ilmassa myös vahva hajuveden tuoksu, joka kulkee vierelläni, se on vieras, se ei ole minun. Suussa tuntuu imelä maku.

Täällä on kylmempää kuin ennen tai ehkä aistini ovat terävöityneet, kuinka viileitä ovatkaan juomatölkit ja mehutetrat, sormenpäitä pistelee.

En minä mitään tarvitse, en noita hedelmiä, jotka hohtavat luonnottoman räikeissä väreissä, en Coca-Colaa, joka on jähmettynyt pulloonsa. Liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat yhä, minä sovitan askeleeni niiden mukaan.