Harmaanvalkoinen kivi

Vasta rantakivikon luona päästän hänen kädestään irti. Toistensa lomaan punoutuneiden sormien erkaantuessa jää iholleni yhä kevyt, viileä puristus, joka viipyilisi mukanani vielä vuosien ajan ja vetäisi minut kenties hetkittäin takaisin. Hän istuutuu harmaanvalkoiselle kivelle, kietoo kapeat käsivartensa naarmuisten säärien ympärille ja nojaa leuan polviinsa. Veden pinta on tumma ja liikkumaton. Meidän kuvajaisemme ovat kuin heijastusta jostakin hyvin kaukaa, unesta jonka näkee vain kerran.

Muistoni hirsisestä ladosta ovat alkaneet jo haihtua, ajautua kauemmas kuin tuulen kuljettamina, saman tuulen, joka puhalsi halkeilleiden parrujen ja kehoni lävitse. Silmiini piirtyy hämärä, utuinen tila ja sen väräjävät seinät, vuoroin likentyvät ja loitontuvat varjot. Taaimmaisessa nurkassa kyyhöttävä hahmo. Vaimea hyräily suljetuin huulin. Melodia, jonka sävelet ovat selittämättömällä tavalla vieraita ja samaan aikaan ennalta aavistettuja. Ojennettu käsi, sormien lomitse putoilevat ohranjyvät.

Istuudun hänen vierelleen laakealle kivelle ja haen silmilläni vastarantaa, siluettimaisten puiden latvoja tai jyrkkää kallionseinämää. Tiedän hakevani turhaan. Ympärillämme on vain vettä, tummaa vettä vailla laineita ja taivaan heijastamia, asteittain pehmeneviä värivivahteita. Mieleeni palaavat rajaton pelto täynnä huojuvaa viljaa, jossakin äärettömyyden keskellä valkea soutuvene ja vanha mies, katkelmat keskustelusta, joka ei ehkä koskaan ollutkaan muuta kuin hiljaisuutta. Pohtiessani miehen kohtaloa huomaan rantakivessä sattumalta kapean valkoisen juovan, pyyhkäisen sitä kevyesti sormellani ja ihooni tarttuu hieman hilseilevää, jauhomaista maalia.

Juuri silloin hän katsahtaa minuun ensimmäisen kerran ja tunnistan yhä nuo silmät, hivenen haaleammat kuin muistikuvissani, mutta silti samat. Hänen suupielensä kaartuvat vain aavistuksen ylöspäin ja niissä on häivähdys haikeaa surumielisyyttä. Yhtä tyyntä kuin meitä ympäröivä vesi, ääneenlausumaton päätös päättymättömälle järvelle.

Nousen ylös ja lähden astelemaan verkalleen pitkin rikkonaista rantaviivaa. Vaikka tiedän vääjäämättä unohtavani, painan muistiini tuon harmaanvalkoisen kiven - vain varmuuden vuoksi. Kenties on olemassa jokin tietty hetki, jona se on iäti paikoillaan, kuin myös hänen vaalea sivukuvansa, omani kaltainen.

Muste

Avonaisesta silmäkulmastani saatan nähdä lattian poikki valuvan musteen, ikkunan valossa hivenen vihreään taittuvan kiillon, ja läpikuultavan verhon takana sinun kapeat jalkasi, minun. Paljaiden kantapäiden alla syntyvät laineet, jotka hiipuneina tavoittavat kylkeni ja palaavat takaisin äänettömänä väreilynä. Aika on minulle lattialistoihin piirtynyt jälki, alati kohoava, laskemattomat päivät takaraivooni tummunut kosteusvaurio. Eteisessä jälleen postiluukun kilahdus, putoava paperinippu, joka pian vettyy ja erkanee, ajelehtii ohitseni irtonaisina sivuina, kirjaimina ja puhelinnumeroina joihin en tule soittamaan, kerääntyy huoneen nurkkiin kuin raskas levä.

Katson vasenta kättäni, joka hapuillen liikkuu ylhäällä pöydällä, kiipeää yli tahmean käärepaperivuoren, sekoittaa hetken väljähtynyttä kahvia ja nostattaa ilmaan banaanikärpästen kellanruskean parven. Mukin reunalla tasapainoileva pieni hahmo, peukalon ja etusormen viritys ja napsautus, kaaressa lentävä koppakuoriainen, joka iskeytyy selälleen lattialle.

Hätääntynyt surina täyttää huoneen ja yhdistyy korvieni voimistuvaan huminaan, tahdittomaan sykkeeseen, haluaisin huutaa, haluaisin huutaa jaloillesi jotka särkivät mustepullon, suljetuille ikkunoille ja ovelle, johon kukaan ei koputa. Oikealle kädelleni, joka puristaa yhä tussiterän puista vartta, piirtää lattiaan ympyröitä joiden viivat eivät koskaan kohtaa. Kuulen sen äänestä, epävarmasta rahinasta ja tauosta, terän kompastumisesta halkeilevaan parkettiin. Yritän saada sen pysähtymään, lopettamaan tämän, takertumaan pöydänjalkaan ja nostamaan minut ylös.

Vierelläni makaava pieni hahmo on lakannut surisemasta, liuennut osaksi mustaa massaa, joka kohoaa viimein kasvojeni yli sakeana ja painavana, viileänä peittona. Päättymättömät laineet, jotka vetävät yhteen huoneen nurkat, kahvin ja banaanikärpäset, lattian vaillinaiset ympyrät, hidastuvan hengityksen. Ja silmäkulmassani, läpikuultavan verhon takana kantapäiden kevyt liike, lasinsirpaleiden helinä. Minun jalkani, sinun.

Vene

Kasvojeni yli kulkevat varjot, kevyet hipaisut, kihelmöinti otsalla juuri ennen kosketusta. Ohran tuoksu. Avaan silmäni ja näen vihneet, jotka piirtävät ylleni taivaan. Makaan selälläni valkoisen soutuveneen pohjalla, tunnen tasaisen keinunnan, laitojen narahdukset. Vaatteillani on hilseillyttä maalia, joka siirtyilee tuulen mukana, kohoaa hieman ja laskeutuu jälleen.

Nousen istumaan ja katson ympärilleni. Peltoa. Korkeaa okrankeltaista viljaa, hylätty vene, kauempana mäellä vanha lato. Ei metsänrajaa, ei ainoatakaan puuta, ei aurinkoa. Vain muuttumatonta valoa vailla väriä.

Olen ollut täällä kerran. Aikaa en enää muista, en tapahtumia ennen ja jälkeen. Mutta ohran tuoksu ja hiljaisuus liki veneen laitoja, olkapäiden paino. Kuin hetki unen ja valveen välillä. Luulen odottaaneeni jotakin.

Aavistan verkkaiset askelet jo kauan ennen kuin näen hänet. Kuivaa pölyä kohoaa ilmaan, hetkeksi pelto jakautuu. Minua lähestyy kumaraselkäinen mies, jolla on harteillaan paksu harmaa takki. Kasvot ovat ahavoituneet, leukaa ja poskia peittää karkea parta. Hän pysähtyy veneen viereen, ottaa päästään mustan lakin ja istahtaa perätuhdolle. Mies on tovin vaiti, pitää katseensa ruskeissa saappaissaan. Kuluneen mokkanahan poimuista putoilee irronneita jyviä ja tyhjiä kuoria.

 

Joskus tässä oli vielä airot, hän sanoo. Ne lepäsivät siinä missä sinä nyt istut. Juurikin siinä.

Minä nyökkään. Tarkastelen paljaita jalkojani, joihin on tarttunut valkoisia maalihiutaleita. Kengät ovat kadonneet. Minun on täytynyt pudottaa ne samaan paikkaan, johon jätin itseni. Mies liikahtaa tuhdolla, nojautuu aavistuksen lähemmäs.

Olet siis unohtanut, kuten minäkin?

Kuuntelen viljan vaimeaa kahinaa, muistan samankaltaisen keskustelun jostakin hyvin kaukaa.

Pelkään, etten löydä enää takaisin. Se voi olla missä tahansa. Pelto on niin laaja.

Minä aloitin tuolta, mies sanoo ja nyökkää ladon suuntaan. Mutta siellä ei ollut mitään. Vain hirsien lomitse puhaltava tuuli.

Katson vanhusta ja hän katsoo minua. Muistan tuon takin.

Luulen, että sinun on käytävä siellä siitä huolimatta.

Nostan jalkani hitaasti laidan yli, tunnen viljan pistelyn iholla. Mies käy makuulle veneen pohjalle ja laittaa lakin takaisin päähänsä. Hän varjostaa silmiään ja hymyilee.

Jään odottamaan.

Heilautan kättäni vastaukseksi ja lähden nousemaan ylös mäelle. Pelto ympärillä keinuu, vihneet taipuvat. Silmissäni lato vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu. Tuuli puhaltaa lävitseni viileänä ja tasaisena. Se työntää minua eteenpäin, kauemmas veneestä ja nukkuvasta miehestä, jotka katoavat vähitellen korkeaan ohraan.

Naava

Kuivasta maasta kohoaa kulosammalen ruosteenpunainen hehku. Elias katselee kuinka se vuoroin voimistuu ja hiipuu, vetäytyy kauemmas aution sorakuopan laidoille. Hän odottaa kunnes isoäiti on noussut pienen mäen päälle ja kävellyt hänen vierelleen.

Se on kuin sumu, Elias sanoo. Tai heinäsirkkojen siritys. Se katoaa heti kun olet liian lähellä.

Isoäiti nyökkää ja vetää syvään henkeä. Hänen oikealla käsivarrellaan lepää haalistunut pärekori, jonka punos on alkanut rispaantua. Vasemman hän ojentaa pojalle.

He jatkavat jälleen verkkaista kulkuaan, pysähtyvät välillä. Isoäiti hyräilee hiljaista, sanatonta sävelmää. Se yhtyy korkeilta seinämiltä valuvan soran ropinaan ja Eliaksesta tuntuu siltä kuin ne olisivat yksi ja sama laulu.

Viimeisen kerran punertava leimahdus kiipeää ylös harjanteita ja palaa sitten takaisin alas, painuu syvälle sammalpeitteeseen. Maa Eliaksen jalkojen alla viilenee. Poika kipristelee paljaita varpaitaan ja vilkaisee isoäitiä, hän ei ole varma, onko myös tämä huomannut muutoksen. Vanhalla naisella on yllään pitkä hame, mutta silti poika saattaa nähdä kengänkaulusten yläpuolelle kohoavat paksut naavasiteet. Hän tietää, että iho niiden alla on punaista ja kiiltävää, jotakin mitä täytyy peittää.

Elias oli saanut sen selville vahingossa, sinä iltana kun isoäidin huoneen ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nainen oli istunut sänkynsä reunalla kädet jalkojen ympärillä, kengät ja siteet olivat levänneet lattialla hänen vierellään. Isoäiti oli painanut pään polvilleen ja keinuttanut itseään hiljaa edestakaisin, silmät suljettuina. Hän oli näyttänyt kovin pieneltä, kuin kokoon käpertyneeltä lapselta.

Ja silloin Elias oli huomannut jalat. Sääriä pitkin oli kohonnut punaisia, mutkittelevia kuvioita, joiden välissä oli ollut vain muutamia vaaleita ihokaistaleita. Ne olivat tuoneet Eliaksen mieleen pirstaleiset saaristomeret isän karttakirjoissa. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni.

Isoäiti ja poika pysähtyvät soranottoalueen reunalle, missä alkaa kuiva, kitukasvuinen metsä.

Onko se täällä? Elias kysyy.

Se on hieman kauempana, tuon pienen männikön takana, isoäiti vastaa. Mutta jää sinä tähän odottamaan. Siellä on teräviä pikkukiviä ja neulasia, eikä sinulla ole kenkiä.

Elias päästää irti isoäidin kädestä ja istuu maahan. Hän katselee, kuinka vanha nainen koreineen loittonee ja lopulta katoaa. Elias upottaa sormensa kulosammalmattoon ja irroittaa muutaman punertavan itiöpesäkkeen, jotka hän murentaa sormiensa välissä. Hän kuuntelee putoavan soran tasaista ropinaa, muistelee sävelmää, antaa silmiensä painua kiinni.

On jo hämärä, kun hän avaa ne jälleen. Isoäitiä ei vieläkään näy. Elias nousee ylös maasta, seisoo hetken paikoillaan, siirtää painoaan jalalta toiselle. Pyrähtää juoksuun. Kapea polku kulkee pienten mäntyjen välistä, oksat raapivat pojan käsivarsia ja ruskeita neulasia varisee hänen hiuksilleen. Puut kasvavat vähitellen korkeammiksi, Eliaksen korvat täyttää syvä humina.


Viimein hän näkee sen. Vanha kuusi lepää kuihtuneena metsänsisuksessa, sen alimmat oksat kurottelevat kohti maata. Niillä kasvaa pitkää, harmaata naavaa, joka hohtaa hopeisena hämärässä.

Elias huomaa kuusen juurella vaalean pärekorin. Sen pohjalla on kerros haurasta jäkälää. Hän istuutuu sen viereen ja katselee puusta laskeutuvia rihmoja, ne muistuttavat isoäidin karkeita hiuksia. Elias kuljettaa sormiaan niiden lävitse, hän tuntee kuinka naava hänen kätensä alla kasvaa. Se kiemurtelee aluskasvillisuuden seassa ja kietoutuu hellästi pojan ympärille. Eikä hänellä ole enää kylmä.

Pimeän saapuessa metsän keskellä on yhä hopeinen kehä, on poika joka kampaa kuolleen puun hiuksia. Ja jossakin kaukana putoavan soran ääni, sanaton hyräily.