Vasta rantakivikon luona päästän hänen kädestään irti. Toistensa lomaan punoutuneiden sormien erkaantuessa jää iholleni yhä kevyt, viileä puristus, joka viipyilisi mukanani vielä vuosien ajan ja vetäisi minut kenties hetkittäin takaisin. Hän istuutuu harmaanvalkoiselle kivelle, kietoo kapeat käsivartensa naarmuisten säärien ympärille ja nojaa leuan polviinsa. Veden pinta on tumma ja liikkumaton. Meidän kuvajaisemme ovat kuin heijastusta jostakin hyvin kaukaa, unesta jonka näkee vain kerran.
Muistoni hirsisestä ladosta ovat alkaneet jo haihtua, ajautua kauemmas kuin tuulen kuljettamina, saman tuulen, joka puhalsi halkeilleiden parrujen ja kehoni lävitse. Silmiini piirtyy hämärä, utuinen tila ja sen väräjävät seinät, vuoroin likentyvät ja loitontuvat varjot. Taaimmaisessa nurkassa kyyhöttävä hahmo. Vaimea hyräily suljetuin huulin. Melodia, jonka sävelet ovat selittämättömällä tavalla vieraita ja samaan aikaan ennalta aavistettuja. Ojennettu käsi, sormien lomitse putoilevat ohranjyvät.
Istuudun hänen vierelleen laakealle kivelle ja haen silmilläni vastarantaa, siluettimaisten puiden latvoja tai jyrkkää kallionseinämää. Tiedän hakevani turhaan. Ympärillämme on vain vettä, tummaa vettä vailla laineita ja taivaan heijastamia, asteittain pehmeneviä värivivahteita. Mieleeni palaavat rajaton pelto täynnä huojuvaa viljaa, jossakin äärettömyyden keskellä valkea soutuvene ja vanha mies, katkelmat keskustelusta, joka ei ehkä koskaan ollutkaan muuta kuin hiljaisuutta. Pohtiessani miehen kohtaloa huomaan rantakivessä sattumalta kapean valkoisen juovan, pyyhkäisen sitä kevyesti sormellani ja ihooni tarttuu hieman hilseilevää, jauhomaista maalia.
Juuri silloin hän katsahtaa minuun ensimmäisen kerran ja tunnistan yhä nuo silmät, hivenen haaleammat kuin muistikuvissani, mutta silti samat. Hänen suupielensä kaartuvat vain aavistuksen ylöspäin ja niissä on häivähdys haikeaa surumielisyyttä. Yhtä tyyntä kuin meitä ympäröivä vesi, ääneenlausumaton päätös päättymättömälle järvelle.
Nousen ylös ja lähden astelemaan verkalleen pitkin rikkonaista rantaviivaa. Vaikka tiedän vääjäämättä unohtavani, painan muistiini tuon harmaanvalkoisen kiven - vain varmuuden vuoksi. Kenties on olemassa jokin tietty hetki, jona se on iäti paikoillaan, kuin myös hänen vaalea sivukuvansa, omani kaltainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti