Naava

Kuivasta maasta kohoaa kulosammalen ruosteenpunainen hehku. Elias katselee kuinka se vuoroin voimistuu ja hiipuu, vetäytyy kauemmas aution sorakuopan laidoille. Hän odottaa kunnes isoäiti on noussut pienen mäen päälle ja kävellyt hänen vierelleen.

Se on kuin sumu, Elias sanoo. Tai heinäsirkkojen siritys. Se katoaa heti kun olet liian lähellä.

Isoäiti nyökkää ja vetää syvään henkeä. Hänen oikealla käsivarrellaan lepää haalistunut pärekori, jonka punos on alkanut rispaantua. Vasemman hän ojentaa pojalle.

He jatkavat jälleen verkkaista kulkuaan, pysähtyvät välillä. Isoäiti hyräilee hiljaista, sanatonta sävelmää. Se yhtyy korkeilta seinämiltä valuvan soran ropinaan ja Eliaksesta tuntuu siltä kuin ne olisivat yksi ja sama laulu.

Viimeisen kerran punertava leimahdus kiipeää ylös harjanteita ja palaa sitten takaisin alas, painuu syvälle sammalpeitteeseen. Maa Eliaksen jalkojen alla viilenee. Poika kipristelee paljaita varpaitaan ja vilkaisee isoäitiä, hän ei ole varma, onko myös tämä huomannut muutoksen. Vanhalla naisella on yllään pitkä hame, mutta silti poika saattaa nähdä kengänkaulusten yläpuolelle kohoavat paksut naavasiteet. Hän tietää, että iho niiden alla on punaista ja kiiltävää, jotakin mitä täytyy peittää.

Elias oli saanut sen selville vahingossa, sinä iltana kun isoäidin huoneen ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nainen oli istunut sänkynsä reunalla kädet jalkojen ympärillä, kengät ja siteet olivat levänneet lattialla hänen vierellään. Isoäiti oli painanut pään polvilleen ja keinuttanut itseään hiljaa edestakaisin, silmät suljettuina. Hän oli näyttänyt kovin pieneltä, kuin kokoon käpertyneeltä lapselta.

Ja silloin Elias oli huomannut jalat. Sääriä pitkin oli kohonnut punaisia, mutkittelevia kuvioita, joiden välissä oli ollut vain muutamia vaaleita ihokaistaleita. Ne olivat tuoneet Eliaksen mieleen pirstaleiset saaristomeret isän karttakirjoissa. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni.

Isoäiti ja poika pysähtyvät soranottoalueen reunalle, missä alkaa kuiva, kitukasvuinen metsä.

Onko se täällä? Elias kysyy.

Se on hieman kauempana, tuon pienen männikön takana, isoäiti vastaa. Mutta jää sinä tähän odottamaan. Siellä on teräviä pikkukiviä ja neulasia, eikä sinulla ole kenkiä.

Elias päästää irti isoäidin kädestä ja istuu maahan. Hän katselee, kuinka vanha nainen koreineen loittonee ja lopulta katoaa. Elias upottaa sormensa kulosammalmattoon ja irroittaa muutaman punertavan itiöpesäkkeen, jotka hän murentaa sormiensa välissä. Hän kuuntelee putoavan soran tasaista ropinaa, muistelee sävelmää, antaa silmiensä painua kiinni.

On jo hämärä, kun hän avaa ne jälleen. Isoäitiä ei vieläkään näy. Elias nousee ylös maasta, seisoo hetken paikoillaan, siirtää painoaan jalalta toiselle. Pyrähtää juoksuun. Kapea polku kulkee pienten mäntyjen välistä, oksat raapivat pojan käsivarsia ja ruskeita neulasia varisee hänen hiuksilleen. Puut kasvavat vähitellen korkeammiksi, Eliaksen korvat täyttää syvä humina.


Viimein hän näkee sen. Vanha kuusi lepää kuihtuneena metsänsisuksessa, sen alimmat oksat kurottelevat kohti maata. Niillä kasvaa pitkää, harmaata naavaa, joka hohtaa hopeisena hämärässä.

Elias huomaa kuusen juurella vaalean pärekorin. Sen pohjalla on kerros haurasta jäkälää. Hän istuutuu sen viereen ja katselee puusta laskeutuvia rihmoja, ne muistuttavat isoäidin karkeita hiuksia. Elias kuljettaa sormiaan niiden lävitse, hän tuntee kuinka naava hänen kätensä alla kasvaa. Se kiemurtelee aluskasvillisuuden seassa ja kietoutuu hellästi pojan ympärille. Eikä hänellä ole enää kylmä.

Pimeän saapuessa metsän keskellä on yhä hopeinen kehä, on poika joka kampaa kuolleen puun hiuksia. Ja jossakin kaukana putoavan soran ääni, sanaton hyräily.