Pojan yllä on sama paita kuin minulla kauan sitten, sama flanellikangas, samat nelireikänapit joista yksi puuttuu. Hän lähestyy polvillaan lipastonlaatikkoa, housujen taskuista putoilee tyhjiä karamellipapereita, jalkojen alla ne rapisevat hiljaa. Ilmassa on häivähdys toffeeta.
Vähitellen poika kohottautuu ylös ja jää katsomaan seinällä olevaa kelloa. Minä seuraan minuuttiviisaria, seuraan pojan kapeaa sivukuvaa joka väreilee ja muuttuu, on vielä läsnä nukahtaessani uudelleen.
Avaan silmäni. Hän istuu nyt lähempänä keinutuolia, pää ja hartiat painuneina alas. Lattian poikki vierii erivärisiä marmorikuulia, ne välähtelevät ikkunasta tulevassa valossa. Päästyään maton yli niiden ääni voimistuu, muutamat osuvat toisiinsa ja päästävät kirkkaan helähdyksen. Katsomme pojan kanssa kuinka ne törmäävät kynnykseen yksi toisensa jälkeen, vierivät lyhyen matkaa takaisinpäin ja pysähtyvät. Poika istuu hievahtamatta, hän ei poimi kuulia pois aloittaakseen uudelleen, eikä hänellä ole niitä lisää.
Havahdun sarjaan teräviä koputuksia. Ikkunan takana seisoo nuori pisamakasvoinen tyttö, joka hymyilee. Nousen hitaasti ylös tuolistani ja siirryn lähemmäs. Minä muistan hänet, Gretelin. Hän painaa kätensä lasia vasten, lausuu nimeni, odottaa. Kävelen huoneen poikki eteiseen, tunnustelen hämärässä lukkoa ja avaan oven. Kynnyksen yli ropisee marmorikuulia, joita äsken ei vielä ollut, ne kerääntyvät Gretelin jalkojen juureen.
Hetken me olemme aivan hiljaa. Kevyesti hänen sormenpäänsä hipaisevat omiani ja tunnen kuinka jokin minussa muuttuu. Minusta tulee pienempi, aina vain pienempi, vaatteeni käyvät väljiksi. Tyttö lähtee juoksemaan ja kuulen hänen naurunsa, kevyiden askelten äänet. Hän vetää minut mukaansa ja me kiidämme pihamaan poikki, kaikki ympärillä on vihreää ja sinistä, korkealla puiden latvat.
Minun vaatteeni ovat liian suuret, ne lepattavat tuulessa kuin valkoiset pilvet. Pidän Greteliä yhä kädestä ja viimein kenkäni putoavat, jäävät taakseni korkeaan heinikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti