Läpikulkija

(Viime kevään ennakkotehtävä; tarina kaupasta, osa 1.)

En ole varma, miksi olen täällä, en minä tarvitse mitään, en ole tarvinnut päiväkausiin. Takanani liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat, vaikka kukaan ei astu sisään, niiden laahaava ääni kaikuu suljetussa tilassa. Missä ovat kaikki muut?

Silmäni tavoittavat vain neljä tummaa hahmoa hyllyjen lomassa, ne etenevät päämäärättä varjojen lailla, kolme mustapukuista lasta ja keski-ikäinen nainen. He tuntuvat etsivän jotakin ja samalla eivät mitään, naisen kasvoilla on eksynyt ja hämmentynyt ilme. Hajamielisenä hän tutkii arkipäiväisiä tuotteita kuin ei olisi nähnyt niitä koskaan ennen, tuossa on käsisaippuaa, tuossa talouspaperia.

Loisteputkien valo vuoroin himmenee ja voimistuu, hetken häikäisee silmiä viiltävä kirkkaus, ylhäältä katosta kuuluu sirinää. Korviini kantautuu askelten taukoamaton kopina, se ei ole mahdollista, he ovat toisella puolen hallia. Ja silti on ilmassa myös vahva hajuveden tuoksu, joka kulkee vierelläni, se on vieras, se ei ole minun. Suussa tuntuu imelä maku.

Täällä on kylmempää kuin ennen tai ehkä aistini ovat terävöityneet, kuinka viileitä ovatkaan juomatölkit ja mehutetrat, sormenpäitä pistelee.

En minä mitään tarvitse, en noita hedelmiä, jotka hohtavat luonnottoman räikeissä väreissä, en Coca-Colaa, joka on jähmettynyt pulloonsa. Liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat yhä, minä sovitan askeleeni niiden mukaan.