Fröken i den vita hatten

Vielä pitkään hänen lähtönsä jälkeen saaristolaiskylässä puhuttiin rantakallioilla vaeltaneesta naisesta. Iltaisin sataman hiljentyessä miehet muistelivat tuoppiensa äärellä niitä merensinisiä silmiä, joiden veroisia he eivät olleet nähneet edes kaukaisimmilla matkoillaan. Vain harvojen ruiskukkienkaan terälehdistä saattoi tavoittaa yhtä lempeää sävyä.

Vaimot puolestaan järjestivät hieman tuohtuneina keskusteluntäytteisiä kahvikutsujaan, joilla pohdittiin valkohattuiseen naiseen kätkeytyvää salaisuutta. Miksi kukaan ei ollut kuullut hänen puhuvan? Ja olihan nyt varsin sopimatonta pitää hattua kallellaan, suorassa sen oli oltava. Mutta silmät. Niiden hämmästyttävää lumovoimaa eivät vaimot kyenneet selvittämään, vaikka he kuinka kilistelivät kahvilusikoitaan.

Iltaruskon pehmentäessä saaristolaiskylän hämärtyvän siluetin saattoi rantakallioilla nähdä istuvan yksinäisen merimiehen ajatuksiinsa vaipuneena. Hiljaiset aallot tanssivat välkkyen hienolla hiekalla, mutta valkohattuisen naisen kapeita jalanjälkiä ne eivät pyyhkineet koskaan pois.