Keskellä pöytää seisoo suuri kylvökakko kaikilla kolmella jalallaan. Frida leipoi sen yön tunteina Annan päivän aikaan kun toiset olivat jo käyneet nukkumaan, vain keittiössä valvoi himmeä valonkajo. Ennen kypsentämistä hän oli sivellyt limpuista kootun keon sian verellä, jonka Håkan oli kantanut sisään valkeassa kulhossa. Sitä minä myöhemmin kummastelin ja huusin Fridalle, että en enää koskaan söisi kiiltäväpintaista leipää, en sitten ikinä! Mutta Frida vain nauroi ja sanoi, ettei se minulle ollutkaan, vaan työväelle.
Tuvan puolella istuvat isä ja Johan, heillä on paperikassillinen kaupungista tuotua leipää, makeaa vörtbrödiä. Minä seison ovensuussa ja kipristän epävarmana nenääni, kysyn hiljaa, onko siinäkin kiiltävä pinta. Isä ei vastaa, hän sytyttää piippunsa ja katsoo ulos, sinne missä kasvaa sininen hämärä.
Johan käskee minun lähteä saunaan, sieltä on ehdittävä pois päivännäöllä, ellei halunnut kylpeä vainajien kanssa. Niitä olisi kymmeniä, kumaria ja harmaita hahmoja, jotka saapuvat metsästä talonväen käännettyä katseensa toisaalle.
Palatessani takaisin tapaan isän levittämästä tuvan lattialle jouluolkia, niiden kahina kutittaa korviani, ja Jens nauraa. He heittävät olkia myös kattoon, huone täyttyy hienosta pölystä, se leijailee ja kieppuu ilmassa kuin lumi. Osa korsista jää kiinni kattoon, niiden määrästä ennustetaan seuraavan kesän sato, siinä Håkan on taitava. Hän ei koskaan erehdy, ei ainakaan muutamaa siemenkiloa enempää. Niin isällä on tapana väittää.
Aterian jälkeen laskeutuu hiljaisuus, se hiipii oven alta ja ikkunanraoista, vaimentaa astioiden kilahdukset ja puhaltaa sammuksiin kynttilöiden liekit, pyyhkäisee silmäluomia ja jää odottamaan varjoisiin nurkkiin. Frida kehottaa säästämään pöytään yöksi hieman olutta ja leipää sekä palasen kakkua vainajia varten, myös sängyt jätetään tyhjilleen.
Me nukumme tuvan lattialla, isä, Jens, Johan ja minä. Vielä hetken kuuluu seinän takaa Fridan vaimea hyräily, se on pehmeä ja täynnä säveliä, joita minä en tunne. Kellon lyödessä puoltayötä valvon yhä silmät auki ja katselen kattolautojen välistä putoilevia olkia, yksi niistä tipahtaa suoraan nenälleni. Ja silloin alan huolestuneena miettiä, mahtaako mitään satoa tullakaan, jos Håkan onkin väärässä.
Mutta kääntäessäni kylkeä minä näen isoisän, hän on pitkänään Fridan petaamassa sängyssä toinen käsi taivutettuna pään taakse, kapeiden huulten välissä hehkuu piippu punertavaa valoaan. Huomaan hänenkin katselevan ilman halki leijuvia kevyitä korsia jotka äänettömästi tavoittavat lattian ja kolme nukkujaa. Isoisän kasvoilla on tuttu, hieman poissaoleva hymy, hän nostaa sormen huulilleen ja vilkaisee minua, kumpikaan ei puhu mitään. Ja minulla on vahva tunne, että me olemme salaliittolaisia, aitoja salaliittolaisia. Mutta sitä isä, Jens, Johan ja Frida eivät tiedä.
