(*Ei kuulu Kangastuksiin.)
Tarjoilija tuo pöytään uuden pullon samaa pahanmakuista viiniä, hän asettaa sen vasempaan reunaan ja poistuu. Sinä liikahdat tuolillasi ja käännät jälleen katseesi minuun.
"Sinun ihosi. Kuinka se tapahtui?"
Minä silmäilen käsivarsiani kuin varmistaakseni, että ne ovat yhä siellä, läiskät jotka näyttävät haalistuneelta musteelta. Painan peukalollani yhtä täysin pyöreää jälkeä, hetken se on valkoinen. Minä voisin valehdella ja minä myös valehtelen.
"Se alkoi kasvoista. Ensin niitä oli vain muutama, jotakin mihin kukaan ei kiinnittänyt juurikaan huomiota. Peittäminen oli vielä helppoa. Mutta sitten. Eräänä aamuna minä heräsin ja kävelin peilin eteen, yksi silmäys riitti. Ne olivat piirittäneet minut. Ihossani ei ollut enää ainuttakaan puhdasta aluetta. Mutanttipisamia. Niitä ne olivat lääkäreiden mukaan. Kromosomieni joukossa on jokin tuntematon yksilö."
Sinä teet parhaasi näyttääksesi asiankuuluvan myötätuntoiselta. Melkein onnistut.
"Sen on täytynyt olla kamalaa. Jos tuo tapahtuisi minulle", sanot sivellen käsivartesi alabasteri-ihoa, "en tietäisi mitä tehdä. En todellakaan tietäisi."
Mutta minä tiedän. Sinä heittäytyisit huutaen lattialle ja raapisit seiniin naarmuja, mikä puolestaan tuhoaisi ranskalaisen manikyyrisi. Et astuisi enää vuokrakaksiosi ulkopuolelle, et avaisi edes ovea. Todennäköisesti hirttäytyisit kylpyhuoneeseen.
"Mainio valinta", sanon ja nyökkään kohti pulloa. Etkä sinä epäile. Kuten et epäillyt sairaskertomukseni todenperäisyyttäkään.
Ei se alkanut kasvoista, se alkoi jaloista, tarkemmin sanottuna polvista. Me juoksimme äidin kanssa soranottoalueen poikki, minä kaukana edellä. Äiti huusi intiaanien jahtaavan meitä, että he olivat aivan kintereillämme. Ei se voinut olla mahdollista, ei mitenkään täällä pohjoisessa. Mutta avunhuuto kuulosti silti liian aidolta. Ja minä käännyin katsomaan taakseni lopettamatta juoksemista, ehdin nähdä vain äidin joka nauroi ja hetkeä myöhemmin minä kaaduin, suoraan polttavalle hiekalle.
Molemmat polvet aukesivat ja niistä valui verta alas sääriäni pitkin, äiti ei enää nauranut. Ja viikkoa myöhemmin ruhjeiden tilalla oli kaksi suurta rupea, silloin minä sen keksin. Ne irtosivat helposti, se sattui hieman mutta ei liikaa.
Sinä pyörität kastanjanväristä hiuskiehkuraa etusormesi ympärille ja katsot minua kysyvästi. Olet ehkä puhunut koko ajan, mahdollisesti jostakin mikä liittyy kemialliseen ihonkuorintaan. Olen tavoittanut vain yksittäisiä sanoja, hienolta kuulostavia termejä, joiden ainoa tarkoitus on ollut peittää minua kohtaan tuntemasi sääli.
Katselen hymykuoppasi vierellä olevaa kauneuspilkkua ja silloin tiedän: et sinä siihen pysty. Et halveksimaan minua koskaan niin kuin minä sinua.
