Alakerrassa ei ole enää kahvilaa, ei vasta leivottujen croissanttien tuoksua, ei ovikellon vaimeaa kilahdusta. Ja Marie, minä muistan Marien, vaaleat pitkät hiukset ja sinisen huivin, jotka hipaisivat kättäni hänen kumartuessaan tiskin yli. Missä ovat kaikki, missä on nurkkapöydässä istunut hattupäinen mies, missä Gretel ja Rita?
Astun askelen taaksepäin ja katselen yläkerran ikkunoita, en osaa sanoa, mikä niistä oli minun. Yhdessäkään ei ole valoa, ei verhoja. Kuvittelen mielessäni autioita huoneita, pölyisiä huonekaluja, auringon haalistamia tapetteja. Hanoja, jotka on jätetty vuotamaan.
Seison yhä paikoillani kun yksi ikkunoista avautuu kirskahtaen ja näen vanhan miehen, valkoiset hiukset ja kauhtuneen aamutakin. Hän heiluttaa kättään ja minä heilutan takaisin, huudan:
Muistatteko Marien?
Mies pudistaa päätään ja heiluttaa nyt molempia käsiään, hänen liikkeensä ovat raskaita, ne tuovat mieleeni hidastetun filmin. Huudan uudelleen, lujempaa:
Muistatteko Marien?
Muistatteko Marien?
Miehellä on katseessaan häivähdys surua, mutta silti olen varma, ettei hän ymmärrä. Hänen hahmonsa katoaa hetkeksi ikkunasta ja palaa sitten takaisin. Näen, että hänellä on jotakin kädessään, jotakin mikä välähtelee auringossa.
Minä ojensin naiselle ruusun ja katso, mitä hän antoi minulle. Kolikoita! Paljon kolikoita!
Mies kallistaa kättään ja kuparinhohtoisia rahoja putoilee katukiveykselle, osa niistä vierii alas alas, pysähtyy kenkäni viereen. En tee elettäkään kumartuakseni nostamaan niitä. Ehkä kahvilaa ei ollutkaan, ehkä ei ollut Marieta. Käännän hatunlierin varjostamaan silmiäni ja kävelen hiljakseen tyhjälle torille, jolle kaikuvat etääntyvinä putoavien kolikoiden kilahdukset ja vanhuksen epäuskoinen huuto.
