Muste

Avonaisesta silmäkulmastani saatan nähdä lattian poikki valuvan musteen, ikkunan valossa hivenen vihreään taittuvan kiillon, ja läpikuultavan verhon takana sinun kapeat jalkasi, minun. Paljaiden kantapäiden alla syntyvät laineet, jotka hiipuneina tavoittavat kylkeni ja palaavat takaisin äänettömänä väreilynä. Aika on minulle lattialistoihin piirtynyt jälki, alati kohoava, laskemattomat päivät takaraivooni tummunut kosteusvaurio. Eteisessä jälleen postiluukun kilahdus, putoava paperinippu, joka pian vettyy ja erkanee, ajelehtii ohitseni irtonaisina sivuina, kirjaimina ja puhelinnumeroina joihin en tule soittamaan, kerääntyy huoneen nurkkiin kuin raskas levä.

Katson vasenta kättäni, joka hapuillen liikkuu ylhäällä pöydällä, kiipeää yli tahmean käärepaperivuoren, sekoittaa hetken väljähtynyttä kahvia ja nostattaa ilmaan banaanikärpästen kellanruskean parven. Mukin reunalla tasapainoileva pieni hahmo, peukalon ja etusormen viritys ja napsautus, kaaressa lentävä koppakuoriainen, joka iskeytyy selälleen lattialle.

Hätääntynyt surina täyttää huoneen ja yhdistyy korvieni voimistuvaan huminaan, tahdittomaan sykkeeseen, haluaisin huutaa, haluaisin huutaa jaloillesi jotka särkivät mustepullon, suljetuille ikkunoille ja ovelle, johon kukaan ei koputa. Oikealle kädelleni, joka puristaa yhä tussiterän puista vartta, piirtää lattiaan ympyröitä joiden viivat eivät koskaan kohtaa. Kuulen sen äänestä, epävarmasta rahinasta ja tauosta, terän kompastumisesta halkeilevaan parkettiin. Yritän saada sen pysähtymään, lopettamaan tämän, takertumaan pöydänjalkaan ja nostamaan minut ylös.

Vierelläni makaava pieni hahmo on lakannut surisemasta, liuennut osaksi mustaa massaa, joka kohoaa viimein kasvojeni yli sakeana ja painavana, viileänä peittona. Päättymättömät laineet, jotka vetävät yhteen huoneen nurkat, kahvin ja banaanikärpäset, lattian vaillinaiset ympyrät, hidastuvan hengityksen. Ja silmäkulmassani, läpikuultavan verhon takana kantapäiden kevyt liike, lasinsirpaleiden helinä. Minun jalkani, sinun.