En muista enää kulkukauppiaan kasvoja, vaikka juuri hänen ja yllättävän sattuman ansiosta saatoimme karata tuona erikoisena iltana.
Sateisten mukulakivikatujen varrella sijainnut majatalomme oli jo tottunut päiväkausia kestävään hiljaisuuteen, jonka aikana isäni tapasi vaipua syvälle mietteisiinsä ja kirjoittaa jotakin pieneen nahkakantiseen muistikirjaansa. Toisinaan seisoin ovenraossa katsellen salaa tiskin ylle kumartunutta hahmoa ja puisesta piipusta kohoavia uneliaita savukiehkuroita. Öljylampun valossa hän näytti vanhentuneelta ja selittämättömällä tavalla joltain toiselta mieheltä, jota en oppinut koskaan tuntemaan.
Tuona iltapäivänä isäni katsahti kultaista taskukelloaan ja totesi sulkemisajan olevan käsillä. Hän oli juuri pyytämässä minua lukitsemaan ovet, kun majataloon astui kumaraselkäinen, täyteen lastattua rinkkaa kantava matkamies. Hän istahti vaivalloisesti tiskin edessä olevalla tuolille, laski sumupisaroista kimaltelevan lakin syliinsä ja pyysi lasillisen rommia. Kauppias katsahti minuun vain kerran, mutta hänen kasvojensa ilmettä oli vaikea tulkita.
Pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen hän asetti lasinsa takaisin pöydälle ja kiinnitti huomionsa isääni. "Uskotteko te samsaraan, sielunvaellukseen?" hän kysyi kumartuen aavistuksen verran eteenpäin. Isäni hämmästyi tuosta varsin yllättävästä keskustelun aloituksesta ja keskeytti tyystin steariinitahroista laikukkaan pöydän pyyhkimisen. "En juurikaan perusta itämaisista opeista, mitä niikseen tulee", hän vastasi hiljaa.
Kulkukauppias silmäili hajamielisesti tiskin yläpuolella olevia tauluja tovin ja virkkoi: "Et siis uskoisi minua, jos kertoisin purjehtineeni seitsemällä merellä hyvinkin kolme vuosisataa sitten?" Huomasin isäni näyttävän jokseenkin kiusaantuneelta ja luulen, että hän olisi mielellään vaihtanut puheenaihetta. "Siitä minä en tiedä mitään."
Olin jo kääntymässä lähteäkseni, kun silmiini osui yllättäen kultainen välähdys. Pysähdyin ovenrakoon ja etsin katseellani valon lähdettä, jonka arvelin sijaitsevan lähellä lattiaa. Kulkukauppiaan selkärinkasta pilkisti esiin vanha kaukoputki. Sydämeni hypähti. Epäilemättä tuo oli se merkki, jota minun oli ollut määrä odottaa.
Hiivin varpaisillani sumuiselle kadulle ja piilouduin majataloa ympäröiviin varjoihin. Toivoin kuumeisesti, että kauppias ei päättäisi suotta pitkittää isäni kanssa käymäänsä keskustelua. Aika kului, ja märästä maasta kohoava kylmyys sai ihoni nousemaan kananlihalle.
Olin niin keskittynyt pitämään silmällä majatalon ovea, etten huomannut takanani seisovaa hahmoa. "Tuoltako sinä kuvittelet minun astelevan?" Puhuja oli samainen kulkukauppias. Hän katsoi minua huvittunut hymy kasvoillaan ja avasi yhdellä kädellä painavan selkärinkkansa. "Siinä. Lähettivät tämän." Otin vastaan kullalla koristellun kaukoputken ja varmistaakseni mieltäni painavan epäilyksen oikeaksi, kuiskasin: "Tänä yönä?" Mies nyökkäsi. "He odottavat satamassa. Ota se tyttö mukaasi ja pitäkää huoli, ettette eksy. Tällaista sumua en ole nähnyt vuosikymmeniin."
Tunsin itseni hieman kömpelöksi ja lupasin, että mies voisi jäädä majataloon kunnes sää selkenisi. Kauppias naurahti. "Älä sinä poika turhaan minusta huolehdi. Luulenpa hyvinkin, etten käytä aivan samanlaisia teitä matkatakseni kuin te." Hän taputti minua olalle, heilautti rinkan selkäänsä ja asteli hiljalleen sumuun.
Katselin hetken hänen loittonevaa hahmoaan ja tiesin, mitä minun oli tehtävä.
