Adan syntymäpäivä lähestyy ja hän on toivonut lahjaksi jotakin kaunista ja erikoista. Hän puhuu 'sadun valosta', mutta minä en oikein ymmärrä, mistä siinä on kyse. Tiedäthän sinä, millainen hän toisinaan on. Poissaoleva. Siitä on jo pitkä aika kun tapasimme viimeksi, enkä tiedä, veistätkö enää niitä herttaisia koriste-esineitä. Olisin tavattoman kiitollinen, jos harkitsisit.
Bergenistä lähetetty postikortti makasi työpöydällä kuvapuoli alaspäin, oikea yläkulma oli hieman taittunut matkalla. Freja katseli sitä mietteissään ja mutristi tyytymättömänä huuliaan. Sadun valo. Mitä tyttö oli mahtanut tarkoittaa?
Freja inhosi kaikkea kuvitteellista, sitä tarpeetonta ajanhukkaa, joka vaani jossakin kaukana hänen maailmansa ulkopuolella. Hänen elämänsä oli ollut hyvä näin, siitä ei puuttunut mitään. Mutta nyt tämä. Freja oli lopettanut veistämisen vuosia sitten, sulkenut ahtaan, kipsiltä tuoksuvan huoneen oven ja päättänyt unohtaa.
Hän tutki vakavana käsiään, joiden iho oli ohutta ja läpikuultavaa, kuin vanhan naisen. Sormet taipuivat vaivalloisesti, ne olivat kadottaneet tutun näppäryytensä. Freja pudisti päätään ja nousi hitaasti ylös. Mitä tahansa muuta, mitä tahansa muuta.
Pieni asunto oli sisustettu vaatimattomasti, niin hillityin värein ja kalustein kuin suinkin mahdollista. Edes ikkunoiden takaa avautuva maisema ei ollut erityisen viehättävä harmaine rakennuksineen ja kapeine katuineen. Kyllähän hänen olisi pitänyt tietää, Freja ajatteli väsyneenä.
***
Lattialle lasketut alabasterin palat hehkuivat arvoituksellista valoaan hämärtyvässä illassa. Vanha nainen matkasi hiljalleen tummassa keinutuolissa unen ja valveen välillä, silmät puoliksi suljettuina. Hänen mieleensä palautui varovaisia, häipyvin reunoin vaihtuvia kuvia ainoasta sadusta, jonka hän tunsi kaukaa vuosien takaa.
Se kertoi pienestä merenneidosta, ruiskukan värisistä aalloista ja mantereesta, kahdesta maailmasta niin lähellä toisiaan. Ehkä myös nuoresta prinssistä? Mahdollisesti, niinhän tarinoilla oli usein tapana.
Yhä uudelleen Freja kuuli kuvien lomitse vaimean äänen, jonka toistamat sanat sulautuivat kaappikellon yksinäisiin lyönteihin: "Tämä on viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada". Unissaan nainen rypisti otsaansa ja veti jalkoihin pudonneen huovan paremmin ylleen.
***
Puoleenpäivään mennessä Freja oli etsinyt lipastonlaatikoista vanhat työvälineensä ja koonnut ne veistohuoneen pöydälle alabasterin viereen. Hän tunsi nukkuneensa huonosti; keinutuoli oli likistänyt ikävästi jalkoja ja saanut hänen vartalonsa yhteenään puutumaan. Mutta mitään muuta hän ei kuluneesta yöstä muistanut.
Sen tähden nainen kummastelikin tuota erikoista ajatusta, joka oli odottanut valmiina jossakin hänen mielensä laitamilla aamun tuskin vielä sarastaessa. Hän oli nähnyt kuvan avonaisella simpukankuorella istuvasta merenneidosta, jota vaahtopäiset aallot kuljettivat kauas ulapalle. Jos jäljestä saisi mahdollisimman sulavaa ja huoliteltua, se voisi hyvinkin olla sopiva aihe pieneen pöytävalaisimeen. Freja otaksui, ettei hänellä ollut liiemmin vaihtoehtoja.
***
Seuraavat päivät kuluivat harmillisen ahtaassa ja viileässä veistohuoneessa, jonka ohi tunnit lipuivat omaan välinpitämättömään tapaansa. Paluu työn ääreen vuosien jälkeen oli aivan yhtä vaikeaa kuin Freja oli odottanutkin. Viilat ja lastat eivät tahtoneet pysyä hänen kädessään, tuoli oli yllättäen liian matala ja valkoinen kivi kylmyydessään lähes vastenmielinen. Mutta hankaluuksista huolimatta alkoi valaisin saada hiljalleen muotonsa.
Valmistuttuaan alabasterilampusta tuli tuon muuten niin tavanomaisen ja värittömän asunnon keskipiste. Se tapahtui täysin huomaamatta, varoen. Freja oli asettanut merenneidon keinutuolinsa viereen haalistuneiden muovikukkien tilalle. Myöhäisiltoina sen himmeä hohde loi lampun ja naisen ympärille kehän, jonka ulkopuolella muu maailma kupertui epäselvinä, tummina varjoina. Mikään ei päässyt sen sisään, ei edes yö.
Freja katseli neidon laineilevia hiuksia, pään yli kohotettua käsivartta, vaahtoon katoavaa pyrstöä. Hahmoa, jonka hän oli itse luonut. Mutta oliko se sadun valoa - sitä hän ei tiennyt.
***
Eräänä aamuna Bergenistä saapui jälleen postikortti. Freja vastasi työn olevan yhä kesken, hän ei ollut valmis luopumaan, ei vielä. Jollakin selittämättömällä tavalla tuo pieni alabasterilamppu merkitsi hänelle enemmän kuin olisi saanut. Se ei kuulunut pöydälle keinutuolin viereen, ei keittiön astiakaapin ylle, ei veistohuoneen hämärään. Freja oli luvannut sen pois. Ja eihän hän edes pitänyt saduista.
Huomenna minä vien lampun Bergeniin, nainen sanoi hiljaa itsekseen. Eikä sitten enää muuta. Mutta tämän illan se saa palaa vanhalla paikallaan. Jospa sentään vielä tämän illan.
