Kysyin joskus siitä vanhasta, hieman ruostuneesta cutlassista. Hän kertoi saaneensa sen lahjaksi isoisältään, joka oli ollut pelättyjen bukkaneerien jälkeläinen. Muistan nauraneeni, sillä en uskonut hänen tarvitsevan hukaria tässä hiljaisessa rantakaupungissa; ei elämä ollut samanlaista kuin ennen. Hän sanoi, että se oli paljon pahempaa ja kääntyi minuun selin vetäen peiton vasemman korvansa yli. Enkä minä enää kysynyt.
Pukeuduin kiireettä ja avasin merenpuoleisen ikkunan. En odottanut löytäväni kirjettä tai edes lyhyttä viestiä, joka olisi jätetty nojaamaan tyhjää vesikannua vasten. Olin nähnyt hänen kaltevan käsialansa vain kirjautuessamme halpoihin, matkalaisille tarkoitettuihin hotelleihin. Kaksi epäselvää viivaa, jotakin mikä muistutti kuolleen veljeni nimeä. Lyhyine hiuksineen ja suorine kulmakarvoineen hän todella näyttikin erehdyttävästi nuorelta mieheltä. Ja eivät he koskaan epäilleet sanojemme todenperäisyyttä.
Viimeisessä kuvassa minä katsoin pohjoisrannassa taivaalle, hän merelle. Leuan itsepäinen asento ja malakiitin väriset silmät, navakoituva tuuli. Tiesin, että oli liian myöhäistä tavoittaa häntä enää. Kaupunki oli jo herännyt, liikkuva.
1 kommentti:
Hyvin kirjoitettu.
Jotain omaa koettua oli lipsahtanut tarinaan, niin eheä oli tarina.
Kiitos että sain lukea tämän.
Kauniita päiviä.
Lähetä kommentti