Kasvojeni yli
kulkevat varjot, kevyet hipaisut, kihelmöinti otsalla juuri ennen
kosketusta. Ohran tuoksu. Avaan silmäni ja näen vihneet, jotka
piirtävät ylleni taivaan. Makaan selälläni valkoisen soutuveneen
pohjalla, tunnen tasaisen keinunnan, laitojen narahdukset.
Vaatteillani on hilseillyttä maalia, joka siirtyilee tuulen mukana,
kohoaa hieman ja laskeutuu jälleen.
Nousen istumaan ja
katson ympärilleni. Peltoa. Korkeaa okrankeltaista viljaa, hylätty
vene, kauempana mäellä vanha lato. Ei metsänrajaa, ei ainoatakaan
puuta, ei aurinkoa. Vain muuttumatonta valoa vailla väriä.
Olen ollut täällä kerran. Aikaa en enää muista, en tapahtumia ennen ja jälkeen. Mutta ohran tuoksu ja hiljaisuus liki veneen laitoja, olkapäiden paino. Kuin hetki unen ja valveen välillä. Luulen odottaaneeni jotakin.
Olen ollut täällä kerran. Aikaa en enää muista, en tapahtumia ennen ja jälkeen. Mutta ohran tuoksu ja hiljaisuus liki veneen laitoja, olkapäiden paino. Kuin hetki unen ja valveen välillä. Luulen odottaaneeni jotakin.
Aavistan verkkaiset askelet jo kauan ennen kuin näen hänet. Kuivaa pölyä kohoaa ilmaan, hetkeksi pelto jakautuu. Minua lähestyy kumaraselkäinen mies, jolla on harteillaan paksu harmaa takki. Kasvot ovat ahavoituneet, leukaa ja poskia peittää karkea parta. Hän pysähtyy veneen viereen, ottaa päästään mustan lakin ja istahtaa perätuhdolle. Mies on tovin vaiti, pitää katseensa ruskeissa saappaissaan. Kuluneen mokkanahan poimuista putoilee irronneita jyviä ja tyhjiä kuoria.
Joskus tässä oli
vielä airot, hän sanoo. Ne lepäsivät siinä missä sinä nyt
istut. Juurikin siinä.
Minä nyökkään.
Tarkastelen paljaita jalkojani, joihin on tarttunut valkoisia
maalihiutaleita. Kengät ovat kadonneet. Minun on täytynyt pudottaa
ne samaan paikkaan, johon jätin itseni. Mies liikahtaa tuhdolla,
nojautuu aavistuksen lähemmäs.
Olet siis
unohtanut, kuten minäkin?
Kuuntelen viljan
vaimeaa kahinaa, muistan samankaltaisen keskustelun jostakin hyvin
kaukaa.
Pelkään, etten
löydä enää takaisin. Se voi olla missä tahansa. Pelto on niin
laaja.
Minä aloitin
tuolta, mies sanoo ja nyökkää ladon suuntaan. Mutta siellä ei
ollut mitään. Vain hirsien lomitse puhaltava tuuli.
Katson vanhusta ja
hän katsoo minua. Muistan tuon takin.
Luulen, että sinun
on käytävä siellä siitä huolimatta.
Nostan jalkani
hitaasti laidan yli, tunnen viljan pistelyn iholla. Mies käy
makuulle veneen pohjalle ja laittaa lakin takaisin päähänsä. Hän
varjostaa silmiään ja hymyilee.
Jään odottamaan.
Heilautan kättäni
vastaukseksi ja lähden nousemaan ylös mäelle. Pelto ympärillä
keinuu,
vihneet taipuvat.
Silmissäni lato vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu. Tuuli puhaltaa
lävitseni viileänä ja tasaisena. Se työntää minua eteenpäin,
kauemmas veneestä ja nukkuvasta miehestä, jotka katoavat vähitellen
korkeaan ohraan.