Olen ollut rautatie ja kiskot sen

Harvoin muutama loukkaavaksi tarkoitettu lause saa minut pohtimaan itseäni ja paikkaani muiden ihmisten keskellä yhtä paljon. Jos sattuisin kuolemaan, täällä ei olisi ketään, joka olisi tuntenut minut sellaisena kuin todella olen.

Minä olen syksy hiljainen, minä olen aamu talvinen.

Esiinnyn useimmiten vähäpuheisena ja passiivisena kuuntelijana, jota toiset saattavat pitää äärimmäisen ujona tai vastaavasti jokseenkin ylimielisenä. Totuus on, että olen vain toivottoman huono keskustelija. En osaa tehdä aloitetta ja jos tekisinkin, se olisi jotain käsittämätöntä - kiitos surkean artikulaationi.

Minä olen pöytä nurkassa, ei en liiku vaikka muut on jalkoja.

Ystävieni keskuudessa olen se hieman hidasälyinen hahmo, joka käsittää kaiken pitkästyttävällä viiveellä. Sarkastinen pessimisti, jolla on omituinen huumorintaju. Nalle Puh -kirjojen Ihaa. Toisten lähtiessä minä jään.

Minä olen huone vintillä, olen talo ilman hissiä.

Ilman muiden seuraa minä olen kaikkea sitä, mistä en heille koskaan oma-aloitteisesti kerro. Yksinäisyyttä, vaikeuksia syödä, olla syömättä, vaiettuja pelkoja, haaveita, satuja ja kuvitteellisia todellisuuksia. Ne ovat vain ja ainoastaan minun. Luultavasti elänkin enemmän kirjoittamissani sanoissa kuin tässä ja nyt.

Olen ollut taivaan kansi tähtiloistossa.

Mutta pahinta on, etten minä itsekään todella tiedä. 

Pakomatkalla jostain lienet sinäkin

Metsän syvänruskeiden puiden suojasta minä katselin lentävää kurkiauraa ja tunsin itseni pieneksi ja hylätyksi kylmällä syystaivaalla kaikuvan huudon rinnalla. Sille vapaudelle ei ole olemassa sanoja, se on jotakin saavuttamatonta, heittäytymistä kaikkeen ja ei mihinkään.

Minä haluan paeta, astua viimeisiin juniin ja valkopurjeisiin laivoihin, kadota maailman jokaiseen mereen. Unohtaa mistä tulen, mihin olen menossa, kävellä jalkani painottomiksi, nousta ilmaan vailla siipiä ja olla vähemmän itseni kuin koskaan.

En halua löytää häilyvää varjoani niiden harmaiden seinien sisältä, kapeilta käytäviltä ja luokkahuoneiden kuolleesta valosta, joka tukahduttaa kaiken mitä oli ennen, mitä on nyt. Jos minä todella sokeudun, en aio enää jäädä näihin harmaisiin päiviin. En ole nähnyt vielä mitään, en niitä vuoria, joiden yllä taivas hohtaa valkoisempana kuin jasmiinin lehdet hämärtyvillä rinteillä. 

Vain sinua minä jäisin kaipaamaan. Sinua ja ruskeita palmikoitasi.

"Hei sisko, lähde mun mukaan."

Tarina

Saivat minut hymyilemään

Puussa säksättävä huiskuhäntäinen orava, joka heitti minua kävyllä suoraan niskaan.

Metsässä kulkevat kapeat polut, joiden päätekohtaa en voi tietää.

Lämmin tunne vatsassa kookos-vaniljateen jälkeen.

Liikennevaloissa odottava lyhythiuksinen tyttö, joka katsoi pitkään ja hymyili. 

Keskussairaalan suloinen hoitaja. 

Pieni lampi, jossa luulin aikoinaan vedenneidon asuvan.

Muumipeikko ja pyrstötähti sadannen kerran, ja meri, joka tuli takaisin.

Ja Cherbourgin sateenvarjot

"Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei  - mutta se oli hyvä kolo joka tapauksessa."

-Piisamirotta

 En erota enää päiviä toisistaan. Ne valuvat sadepisaroina pitkin kylmiä ikkunalaseja ja minä niiden perässä harmaana olentona, jota en tahdo tunnistaa itsekseni. Mutta ei se minua kovin surulliseksi tee. Ensimmäistä kertaa kolmentoista vuoden jälkeen saan olla rauhassa niin hidas ja kireetön kuin vain haluan, voin syödä pitkän aamiaisen, keittää pannullisen kahvia ja katsoa nauhalta Muumeja keskipäivään asti. Enkä minä juuri nyt muuta toivokaan, sillä tiedän, että jo puolen vuoden päästä minun on viimein päästettävä irti, haettava opiskelupaikkaa ja huolehdittava velvollisuuksista. Sananakin se on jo äärimmäisen luotaantyötävä, täynnä tyhjiä vokaaleja ja konsonantteja, harmaita sävyjä, joita voi nähdä kerrostalojen seinillä, sadepäivän taivaalla.

Minä kaipaan kauniita värejä. Haluaisin maalata jälleen, sotkea sormenpääni siniseen, punaiseen, violettiin, täyttää tyhjät arkit muuttuvilla kuvilla, joihin en ole kuitenkaan tyytyväinen, rytistää paperit pieniksi palloiksi lattialle, aloittaa alusta. Enää minun ei ole pakko onnistua, työn ei tarvitse olla valmis tunnissa, päivässä, viikossa eikä koskaan, sillä minua se ei haittaa.