"Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei - mutta se oli hyvä kolo joka tapauksessa."
-Piisamirotta
En erota enää päiviä toisistaan. Ne valuvat sadepisaroina pitkin kylmiä ikkunalaseja ja minä niiden perässä harmaana olentona, jota en tahdo tunnistaa itsekseni. Mutta ei se minua kovin surulliseksi tee. Ensimmäistä kertaa kolmentoista vuoden jälkeen saan olla rauhassa niin hidas ja kireetön kuin vain haluan, voin syödä pitkän aamiaisen, keittää pannullisen kahvia ja katsoa nauhalta Muumeja keskipäivään asti. Enkä minä juuri nyt muuta toivokaan, sillä tiedän, että jo puolen vuoden päästä minun on viimein päästettävä irti, haettava opiskelupaikkaa ja huolehdittava velvollisuuksista. Sananakin se on jo äärimmäisen luotaantyötävä, täynnä tyhjiä vokaaleja ja konsonantteja, harmaita sävyjä, joita voi nähdä kerrostalojen seinillä, sadepäivän taivaalla.
Minä kaipaan kauniita värejä. Haluaisin maalata jälleen, sotkea sormenpääni siniseen, punaiseen, violettiin, täyttää tyhjät arkit muuttuvilla kuvilla, joihin en ole kuitenkaan tyytyväinen, rytistää paperit pieniksi palloiksi lattialle, aloittaa alusta. Enää minun ei ole pakko onnistua, työn ei tarvitse olla valmis tunnissa, päivässä, viikossa eikä koskaan, sillä minua se ei haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti