Metsän syvänruskeiden puiden suojasta minä katselin lentävää kurkiauraa ja tunsin itseni pieneksi ja hylätyksi kylmällä syystaivaalla kaikuvan huudon rinnalla. Sille vapaudelle ei ole olemassa sanoja, se on jotakin saavuttamatonta, heittäytymistä kaikkeen ja ei mihinkään.
Minä haluan paeta, astua viimeisiin juniin ja valkopurjeisiin laivoihin, kadota maailman jokaiseen mereen. Unohtaa mistä tulen, mihin olen menossa, kävellä jalkani painottomiksi, nousta ilmaan vailla siipiä ja olla vähemmän itseni kuin koskaan.
En halua löytää häilyvää varjoani niiden harmaiden seinien sisältä, kapeilta käytäviltä ja luokkahuoneiden kuolleesta valosta, joka tukahduttaa kaiken mitä oli ennen, mitä on nyt. Jos minä todella sokeudun, en aio enää jäädä näihin harmaisiin päiviin. En ole nähnyt vielä mitään, en niitä vuoria, joiden yllä taivas hohtaa valkoisempana kuin jasmiinin lehdet hämärtyvillä rinteillä.
Vain sinua minä jäisin kaipaamaan. Sinua ja ruskeita palmikoitasi.
"Hei sisko, lähde mun mukaan."
3 kommenttia:
Toivottavasti pääsetkin uudestaan ^^
voi, minäkin haluaisin niin paeta.
kirjoitat kauniisti ♥
Kiitos ♥
Paetaan kaikki yhdessä.
Lähetä kommentti