Tarina vanhalta sahalta

Bianca

Ensimmäinen ihastumiseni tyttöön tapahtui luultavasti ollessani likimain viiden vanha. Huikeanvaaleat hiukset, jäänsiniset silmät ja niihin sointuva mekko ovat kaikki mitä muistan. Oli kaiketi kohtalon ivaa, että hän saattoi olla minulle myös jotain sukua, sillä tapasimme toisen kerran pappani hautajaisissa.

Löysin vanhasta albumista kuvan, jossa seisomme vierekkäin kotini parvekkeella. Mutta kysyessäni äidiltä tuon tytön nimeä hän ei osannut vastata.

Vuosia myöhemmin näin saman tytön entisen kyläkaupan luona, ja -syystä jota en kuollaksenikaan muista- kuljin hänen vanhempiensa kyydissä kotiin. Koko matkan hän katsoi intensiivisesti eteenpäin, eikä välillämme vaihdettu ainoatakaan sanaa. Sen jälkeen en ole tavannut vaaleahiuksista tyttöä enää koskaan.

Tämä merkintä on kaikessa turhuudessaan hyvin mielenkiinnoton, mutta aikaisemmin olen kirjoittanut lasuudestani kovin ylimalkaisesti, yksityiskohtiin syventymättä. Nyt kun elämäni on jäänyt kulkemaan hiljaa paikalleen, minulla ei ole muutakaan. Vain pienet yksityiskohdat.

Pelko

Se on hyvin piskuinen ja harmaa olento, jolla on tutkivat silmät ja vikkelät jalat. Useimmiten se pysyttelee piilossa huoneiden varjoisissa nurkissa, narisevan lattian alla, savupiipun hämärissä. Rapistelee keittiön ruokakomerossa ja jättää huolimattomuuttaan pieniä, uteliaita jalanjälkiä paketeista varisseiden jauhojen ja sokerin peittämille hyllyille. Mutta toisinaan se haluaa tulla esiin, kuten tällaisina värittöminä päivinä, jotka ovat yhtä harmaita kuin tuon olennon surumielinen kuono ja takkuinen turkki.   Pelko. Se on tuntemamme yksinäisen hiiviskelijän nimi.

Pelkoa ei voi kukaan nähdä, mutta sen olemassaolon saattaa silti havaita äkillisenä suruna ja kylminä väreinä, Tyhjyytenä vatsanpohjassa. Se viipottaa huoneesta toiseen pitkät tuntoviikset kaartuneina onnettomina alaspäin, mustat käpälät sotkeutuneina nokeen. Pelon ollessa liikkeellä minä tunnen itseni aina hylätyksi, riittämättömäksi ja aivan liian suureksi. Sekä sisällä että ulkona vaanii arvaamaton Turvattomuus, ja minä haluan olla pieni ja näkymätön voidakseni piiloutua, kadota varjoihin, lattian alle, savupiipun hämärään. Huomaan rapistelevani ruokakomerossa aina vain useammin poistaakseni alati kalvavan Tyhjyyden. Mutta sitä ei täytä lämmin kahvi, ei edes yksi, kaksi, kymmenen muffinsia.

Tarina silloista

Ehkä ensi kerralla löydän jälleen sanojakin.

Tarina valoista

(Kuvat ovat omiani.)