Pelko

Se on hyvin piskuinen ja harmaa olento, jolla on tutkivat silmät ja vikkelät jalat. Useimmiten se pysyttelee piilossa huoneiden varjoisissa nurkissa, narisevan lattian alla, savupiipun hämärissä. Rapistelee keittiön ruokakomerossa ja jättää huolimattomuuttaan pieniä, uteliaita jalanjälkiä paketeista varisseiden jauhojen ja sokerin peittämille hyllyille. Mutta toisinaan se haluaa tulla esiin, kuten tällaisina värittöminä päivinä, jotka ovat yhtä harmaita kuin tuon olennon surumielinen kuono ja takkuinen turkki.   Pelko. Se on tuntemamme yksinäisen hiiviskelijän nimi.

Pelkoa ei voi kukaan nähdä, mutta sen olemassaolon saattaa silti havaita äkillisenä suruna ja kylminä väreinä, Tyhjyytenä vatsanpohjassa. Se viipottaa huoneesta toiseen pitkät tuntoviikset kaartuneina onnettomina alaspäin, mustat käpälät sotkeutuneina nokeen. Pelon ollessa liikkeellä minä tunnen itseni aina hylätyksi, riittämättömäksi ja aivan liian suureksi. Sekä sisällä että ulkona vaanii arvaamaton Turvattomuus, ja minä haluan olla pieni ja näkymätön voidakseni piiloutua, kadota varjoihin, lattian alle, savupiipun hämärään. Huomaan rapistelevani ruokakomerossa aina vain useammin poistaakseni alati kalvavan Tyhjyyden. Mutta sitä ei täytä lämmin kahvi, ei edes yksi, kaksi, kymmenen muffinsia. Ja yllättäen minä olenkin tuo piskuinen ja harmaa olento, joka tassuttelee hermostuneena autioiden huoneiden väliä, häntä ja tuntoviikset maata laahaten. Surumielinen kuono ja takkuinen turkki. Pelko.