Silloin saapui pimeys. Se peitti horisontin ja rynnisti yli veden, pienet saaret kyyristyivät sen tieltä, Anholt hiljentyi odotuksesta. Repaleiset purjeet lepattivat kuin pelästyneiden merilintujen siivet. Mastot valittivat taistellessaan riehuvaa tuulta vastaan, pian ne katkeisivat, aivan pian. Laivan keula katosi vihreään vaahtoon ja kultakoristeinen peräkastelli kohosi näkyviin, sen ikkunat välähtelivät kuin hurjistuneen pedon silmät.
Kuvittelin mielessäni kymmeniä ruumiita, jotka rikkoutuivat teräviin hylkypuihin kenenkään välittämättä. Rannikolle kerääntyneiden miesten huomion oli vallannut täysin tuo veden varaan joutunut arvotavara, painavat puukirstut ja viinitynnyrit, rakennustarpeiksi kelpaavat lankut.
Heistä oli tullut tummia varjoja, jotka kiiruhtivat yli rantakallioiden, repivät ja riistivät, purkivat laivan kappaleiksi. He olivat nuo ahnaat, hapuilevat kädet, jotka isoäiti oli kutsunut meren takaa.
Tuolla hän seisoi, ylhäällä polulla. Minä juoksin hänen luokseen, paljaat jalat sattuivat kiviin, kädet puristuivat nyrkkiin. Sinä tiesit! Tiesit kaiken aikaa!
Isoäiti ei osoittanut kuulleensa huutoani, hänen siniharmaat silmänsä katsoivat taivaalle, tämä oli hänen myrskynsä. Itätuuli riuhtoi aaltoja yhä korkeammalle, ne kohtasivat kalliot raskaina seinäminä, miehiä liukastui ja kaatui mereen. Silmäkulmastani näin valkean yöpaidan, joka pullistui kuin suuri raakapurje. Meriheinääkö sinä sitten tahdot syödä, tyhmä tyttö? Meriheinää ja levää.
Isoäiti kääntyi hitaasti ja palasi takaisin kylään, ruoho painui matalaksi hänen jälkeensä. Hän oli kuin valtava tuhkanharmaa lintu, myrskylintu.
Rannalla miehet lastasivat saaliinsa hevosten vetämiin kärryihin, sytyttivät uudelleen aaltojen kastelemat lyhdyt ja lähtivät nousemaan väsyneinä ylös mustana kiiltävää rinnettä. Matalikolle haaksirikkoutunut laiva oli kadonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti