Kalastaja

Ensin saapuivat joutsenet. Ne lipuivat hiljalleen kalastajan jalkojen ohi, kaarevat kaulat heijastuivat hohtavanvalkeina ruskeasta vedestä. Linnut pysähtyivät suuren kiven kupeeseen ja alkoivat sukia ääneti höyheniään. Kalpea mies katseli. Vaikka niillä ei ollutkaan siipiä, ne tiesivät olevansa yhä kauniita, yhä saavuttamattomia, niiden ympärillä oli vielä valoa kaukaisilta rannoilta. Sitä lajia, joka vain vähitellen hiipuu ja katoaa.

Kalastajan vene oli vedetty ylös hiekalle, airot lepäsivät pohjalla köysikerän ja onkivavan vieressä. Ei ollut tuulta, ei aaltoja, jotka olisivat sen vieneet. Miehen kasvot näyttivät hyvin kalpeilta ja uurteisilta tumman viitan suojissa, silmät olivat lainanneet värinsä veden pintaa alati matkaavalta usvalta. Mitäpä muuta minä kaipaan kuin horisonttia ja meren ääntä, mitäpä muuta minä kaipaan?

Aluksi ne erottuivat mustina pisteinä, hylkypuuna, jonka silmä vain kerran tavoittaa ja unohtaa. Mutta ne lähestyivät ja kasvoivat, niitä oli yhä enemmän, pohjaa vavisutti raskas aalto. Siinä ajelehtivat vuodet, kymmenet pitkät vuodet.

Kalpea mies nousi seisomaan ja katseli mietteliäänä mahonkisia pöytiä ja tuoleja, irtonaisia lipastonlaatikoita, messinkistä kattokruunua ja sänkyä, jolla makasi kapea, hento hahmo. Sen kädet näyttivät elottomilta, ne roikkuivat reunojen yli ja pyyhkäisivät toisinaan ohi lipuvia huonekaluja. Kaikki tavarat tuntuivat kelluvan ylösalaisin, vailla järjestystä tai määränpäätä.

Se on alkanut jälleen, kalastaja kuiskasi itsekseen. Hän haki veneen pohjalle lasketun ongen, nosti hupun kasvoiltaan ja käveli ruskeaan veteen. Pitkä viininpunainen viitta jätti väreilevän juovan hänen jälkeensä.