Feenikslintu

Metsä liikkuu Ruutin silmissä, se kasvaa ja kasvaa laskevaa aurinkoa vasten, neulasmatto tummuu ja katoaa. Myös Ruutin varjo on muuttunut. Se on pidempi kuin puiden varjot, pilvien varjot. Jos hän nousisi varpailleen, kädet ulottuisivat hipaisemaan taivasta, sormenpäät värjäytyisivät punaisiksi.

Eikä kukaan huomaa kun hän puikkelehtii oksien lomitse, juurakoiden yli, hän on kevyt ja ilmava, sammaleeseen ei jää painaumia.

Ruut pysähtyy pellon reunaan ja pidättää hengitystään, varjo hänen vierellään on aivan hiljaa. Maasta kohoaa lämpöä ja valoa, kuva Ruutin silmissä väreilee. Jokin odottaa viljan keskellä, jokin suuri ja tuntematon, metsänraja hehkuu kuin hiillos.

Ja äkkiä pellosta syöksähtää esiin valtava lintu, sen punakultaiset höyhenet kasvavat savua ja tulta, alapuolella ohra painuu matalaksi. Ruut varjostaa silmiään, hän näkee kuinka vihneet syttyvät ritisten palamaan, kaiken yllä kaikuu linnun särkyvä huuto.

Pelko ja kiihtymys takovat jossakin Ruutin sisällä, hän pyörähtää ympäri ja alkaa juosta, jalat eivät kosketa maata. Polku on liian kapea ja mutkikas, hän ei ikinä ehtisi ajoissa, ei ikinä!

Lars ja Osvald istuvat kuistin kaiteella, isä polttaa piippua ja kuuntelee kuinka Anders soittaa huuliharppua, sävelet putoilevat viilenevään iltaan. Ruut seisoo kaivon luona ja haukkoo henkeään, hän avaa suunsa huutaakseen, mutta sanoja ei kuulu. Hän tietää, että hänellä ei ole nyt lupa puhua, ei silloin kun ukki soittaa. Isä katsoo jonnekin kauas, Ruutin ohitse. Hänen silmänsä ovat mustat ja syvät, niiden painosta metsä rajan takana tummuu.

Ilmassa on palavan viljan tuoksua.