Tulikärpäsiä

Tummanvihreän aluskasvillisuuden suojassa liikkuu pieni, varjoista erkaneva hahmo. Välistä se painautuu matalaksi ja pysyttelee aivan hiljaa korkeiden sananjalkojen takana, sitten se ryömii jälleen varovaisesti eteenpäin.

Poika on hyvin nuori ja laiha, mustat hiukset roikkuvat suorina piikkeinä hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan. Sormet uppoavat syvälle kosteaan maahan, kynsien alle tarttuu multaa ja ohuita juuriversoja.

Polun yli häivähtää tumma varjo, neljä käpälää ja häntä, kiiluvat silmät. Tuolla se odottaa, metsänrajassa. Pojan valtaa yhtä aikaa uteliaisuus ja pelko, jotka muistuttavat niin kovin toisiaan, hänen on metsästettävä, saatava kiinni tuo pakeneva olento.

Puiden välissä kiemurteleva polku vie suolle, josta kohoavat yö ja kylmiksi pisaroiksi tiivistyvä sumu. Poika seuraa maahan painuneita jälkiä, ne katoavat ja jatkuvat jälleen kauempana, piiloutuvat pudonneisiin havuihin. Mutta silti äänet lähenevät, tuossa, aivan vieressä, suoraan yläpuolella.

Ja varoittamatta pimeys syöksyy vastaan, se on takkuinen ja täynnä teräviä kynsiä, jalat irtoavat hetkeksi maasta. Poika makaa vatsallaan ja näkee silmäkulmastaan sarvipöllön, joka istahtaa korkealle kuuseen, siivet pörhistyvät uhkaavina selän päälle. Huu huu huu.

Suo on liikkumaton ja käppyräisten puiden ympäröimä, veden mustasta pinnasta ei heijastu lainkaan kuvajaisia. Poika kuuntelee hiljaa ja liikkumatta, hän tuntee kuinka metsä hänen vierellään kutoo hiljalleen seittiä, tuuli hiipii varpaisillaan valkeassa niittyvillassa. Eläin on poissa.

Ilmassa on salaperäinen sekoitus pihkan ja suopursun tuoksua, jotakin mikä asuu vain täällä, saavuttamattomissa. Veden yllä lentää pieniä valopisteitä, jotka vuorotellen kohoavat ja laskevat, eivät anna ottaa itseään kiinni. Poika tietää, että tulikärpäsiä tapaa vain kaukana etelässä, ehkä mangrovesoilla. Mutta niitä ne ovat. Tulikärpäsiä.