Feenikslintu

Metsä liikkuu Ruutin silmissä, se kasvaa ja kasvaa laskevaa aurinkoa vasten, neulasmatto tummuu ja katoaa. Myös Ruutin varjo on muuttunut. Se on pidempi kuin puiden varjot, pilvien varjot. Jos hän nousisi varpailleen, kädet ulottuisivat hipaisemaan taivasta, sormenpäät värjäytyisivät punaisiksi.

Eikä kukaan huomaa kun hän puikkelehtii oksien lomitse, juurakoiden yli, hän on kevyt ja ilmava, sammaleeseen ei jää painaumia.

Ruut pysähtyy pellon reunaan ja pidättää hengitystään, varjo hänen vierellään on aivan hiljaa. Maasta kohoaa lämpöä ja valoa, kuva Ruutin silmissä väreilee. Jokin odottaa viljan keskellä, jokin suuri ja tuntematon, metsänraja hehkuu kuin hiillos.

Ja äkkiä pellosta syöksähtää esiin valtava lintu, sen punakultaiset höyhenet kasvavat savua ja tulta, alapuolella ohra painuu matalaksi. Ruut varjostaa silmiään, hän näkee kuinka vihneet syttyvät ritisten palamaan, kaiken yllä kaikuu linnun särkyvä huuto.

Pelko ja kiihtymys takovat jossakin Ruutin sisällä, hän pyörähtää ympäri ja alkaa juosta, jalat eivät kosketa maata. Polku on liian kapea ja mutkikas, hän ei ikinä ehtisi ajoissa, ei ikinä!

Lars ja Osvald istuvat kuistin kaiteella, isä polttaa piippua ja kuuntelee kuinka Anders soittaa huuliharppua, sävelet putoilevat viilenevään iltaan. Ruut seisoo kaivon luona ja haukkoo henkeään, hän avaa suunsa huutaakseen, mutta sanoja ei kuulu. Hän tietää, että hänellä ei ole nyt lupa puhua, ei silloin kun ukki soittaa. Isä katsoo jonnekin kauas, Ruutin ohitse. Hänen silmänsä ovat mustat ja syvät, niiden painosta metsä rajan takana tummuu.

Ilmassa on palavan viljan tuoksua.

Kalastaja

Ensin saapuivat joutsenet. Ne lipuivat hiljalleen kalastajan jalkojen ohi, kaarevat kaulat heijastuivat hohtavanvalkeina ruskeasta vedestä. Linnut pysähtyivät suuren kiven kupeeseen ja alkoivat sukia ääneti höyheniään. Kalpea mies katseli. Vaikka niillä ei ollutkaan siipiä, ne tiesivät olevansa yhä kauniita, yhä saavuttamattomia, niiden ympärillä oli vielä valoa kaukaisilta rannoilta. Sitä lajia, joka vain vähitellen hiipuu ja katoaa.

Kalastajan vene oli vedetty ylös hiekalle, airot lepäsivät pohjalla köysikerän ja onkivavan vieressä. Ei ollut tuulta, ei aaltoja, jotka olisivat sen vieneet. Miehen kasvot näyttivät hyvin kalpeilta ja uurteisilta tumman viitan suojissa, silmät olivat lainanneet värinsä veden pintaa alati matkaavalta usvalta. Mitäpä muuta minä kaipaan kuin horisonttia ja meren ääntä, mitäpä muuta minä kaipaan?

Aluksi ne erottuivat mustina pisteinä, hylkypuuna, jonka silmä vain kerran tavoittaa ja unohtaa. Mutta ne lähestyivät ja kasvoivat, niitä oli yhä enemmän, pohjaa vavisutti raskas aalto. Siinä ajelehtivat vuodet, kymmenet pitkät vuodet.

Kalpea mies nousi seisomaan ja katseli mietteliäänä mahonkisia pöytiä ja tuoleja, irtonaisia lipastonlaatikoita, messinkistä kattokruunua ja sänkyä, jolla makasi kapea, hento hahmo. Sen kädet näyttivät elottomilta, ne roikkuivat reunojen yli ja pyyhkäisivät toisinaan ohi lipuvia huonekaluja. Kaikki tavarat tuntuivat kelluvan ylösalaisin, vailla järjestystä tai määränpäätä.

Se on alkanut jälleen, kalastaja kuiskasi itsekseen. Hän haki veneen pohjalle lasketun ongen, nosti hupun kasvoiltaan ja käveli ruskeaan veteen. Pitkä viininpunainen viitta jätti väreilevän juovan hänen jälkeensä.