Kuollut mies

Kuollut mies roikkui kymmenen jalan korkeudessa tammipuusta rakennetulla lavalla. Tuuli huojutti hiljakseen hänen tervattua ruumistaan, huojutti tummaa varjoa, elotonta ja raskasta, liukui yli sadevesilammikon ja palasi jälleen takaisin.

Vedestä heijastui myös toinen hahmo, pienempi ja kapeampi, liikkumatta se seisoi aloillaan, likaiset kädet olivat puristuneina nyrkkiin, vihreät silmät katsoivat värähtämättä. Silti tämä hahmo yhä hengitti ja tunsi.

Poika oli arviolta kymmenen vanha. Hänen punaruskeat hiuksensa kehystivät märkinä ja takkuisina totisia kasvoja, ohuet huulet olivat hieman raollaan. Poika tarkasteli tuota yksinäistä varjoa, joka välistä hipaisi lavan karheaa pintaa, keinui pysähtymättä kuin mitaten vierasta aikaa.

Miestä ympäröi tukeva rautakehikko, sen natiseva ääni raapi naarmuja sinipunervaan iltaan, raapi hämäriä rakennuksia, joiden ikkunat pysyivät kiinni. Taivasta vasten piirtyivät talojen terävät katonharjat epäselvin viivoin.

Puista lavaa lähestyi toinen poika, jolla oli myös punaiset hiukset ja likaiset, paikatut vaatteet. Hän seisahtui muutaman askeleen päähän.

Ronny, he ovat etsineet sinua.

Pojista pienempi ei vastannut, nyökkäsi vain.

Tore sanoi, että mies oli yksi vitaaliveljistä. Niistä jotka veivät äidin.

Jälleen nyökkäys, hieman epävarmempi.

Lapset katselivat vaitonaisina rautaketjun varassa riippuvaa hahmoa, harmaata ihoa ja nokittuja silmiä, tyhjää avonaista suuta. Jossakin yläpuolella kaartelivat linnut, niillä oli aikaa, niillä oli aina aikaa.

Tule Ronny, meidän on lähdettävä takaisin.

Pieni poika viivytteli yhä, vilkuili toisen loittonevaa selkää ja kosteiden mukulakivien peittämää maata, puristi kädessään ryppyistä paperinpalaa, joka oli kuulunut kuolleelle miehelle.

Vielä tovin hän epäröi, kääntyi sitten kohti äänetöntä kaupunkia ja raatihuoneen nurkalla odottavaa veljeään, kiiruhti askeliaan.

Heidän takanaan tuuli huojutti hiljakseen ruosteista rautakehikkoa, huojutti tummaa varjoa.

Pilvi

Se kohosi vastarannan takaa kuin suuri ja musta savupatsas, mäntyjen latvat katosivat näkyvistä. Osvald huomasi sen ensimmäisenä. Hän istui venetalaan katolla vakavana ja mykkänä, ei sanonut mitään, katsoi vain.

Kjell ja minä lakkasimme juoksemasta, katkennut lause jäi ilmaan ja unohtui, vesi jalkojen ympärillä tuntui äkkiä kylmältä. Åsa kyhjötti kauempana pienenä ja valkoisena, hän käänsi kasvonsa meihin päin, kaarnavene kaatui kyljelleen.

Ranta peittyi varjoon, vain venetalaan katolla viipyi kaistale valoa, siellä Osvald istui yhä. Hänen koko luiseva hahmonsa oli jännittynyt, pelkkiä kulmikkaita sääriä ja käsivarsia, vaalea hiuspehko hulmusi navakoituvassa tuulessa.

Mikä se on? minä huusin.

Kjell puri huultaan. Se voi olla pilvi, hän sanoi hiljaa.

Åsa jätti kaarnalaivan kellumaan paikoilleen, sen masto oli sotkeutunut ahvenvitaan, valkoinen purje katosi pinnan alle. Hän juoksi meitä kohti läiskyttäen vihertävää vettä, pisamat hyppivät korkeilla poskipäillä, punaruskeat letit hakkasivat selkää. Hänen alahuulensa värisi hieman. Haetaan Einar, Åsa kuiskasi.

Me nousimme rantakiville ja heilutimme Osvaldille, sanoimme lähtevämme kotiin. Osvald ei kuullut, hänen katseensa vaelsi pitkin synkkää taivaanrantaa, sormet repivät katosta päreitä.

Tule alas! On kerrottava Einarille!

Vihdoin Osvald havahtui ja silmäsi minua poissaolevasti, en ollut varma, näkikö hän meitä, näkikö hän muuta kuin taivasta.

Käännyimme lopulta poispäin ja jätimme hänet istumaan yksin, Åsa juoksi jo tiellä, sininen kukkamekko liehui hänen perässään. Kuulin äkkiä takaani Osvaldin vaimean äänen:

Linnut tulevat takaisin. 

Mitä?

Se ei ole pilvi. Linnut tulevat takaisin. Minä erotan niiden mustat siivet, ne ovat pitkät ja raskaat, ilma niiden ympärillä väreilee.

Siristin silmiäni ja katsoin tuota tummaa massaa, joka levittäytyi yli järven. Minulle se oli vain pimeyttä, vain hahmotonta pimeyttä jonka tieltä oli väistyttyvä, juostava turvaan. Osvald näki asioita jotka eivät olleet todellisia, Osvald oli hullu, Osvald saisi jäädä.

Juoksin tielle kääntymättä enää takaisin, terävät kivensirut pistelivät paljaita jalkoja ja korvat tavoittivat tuulen kantamia ääniä. Jostakin kuului kahinaa, voimistuvaa ja tuttua, se saavutti kivikkoisen rannan.

Ja minä muistin.