Pilvi

Se kohosi vastarannan takaa kuin suuri ja musta savupatsas, mäntyjen latvat katosivat näkyvistä. Osvald huomasi sen ensimmäisenä. Hän istui venetalaan katolla vakavana ja mykkänä, ei sanonut mitään, katsoi vain.

Kjell ja minä lakkasimme juoksemasta, katkennut lause jäi ilmaan ja unohtui, vesi jalkojen ympärillä tuntui äkkiä kylmältä. Åsa kyhjötti kauempana pienenä ja valkoisena, hän käänsi kasvonsa meihin päin, kaarnavene kaatui kyljelleen.

Ranta peittyi varjoon, vain venetalaan katolla viipyi kaistale valoa, siellä Osvald istui yhä. Hänen koko luiseva hahmonsa oli jännittynyt, pelkkiä kulmikkaita sääriä ja käsivarsia, vaalea hiuspehko hulmusi navakoituvassa tuulessa.

Mikä se on? minä huusin.

Kjell puri huultaan. Se voi olla pilvi, hän sanoi hiljaa.

Åsa jätti kaarnalaivan kellumaan paikoilleen, sen masto oli sotkeutunut ahvenvitaan, valkoinen purje katosi pinnan alle. Hän juoksi meitä kohti läiskyttäen vihertävää vettä, pisamat hyppivät korkeilla poskipäillä, punaruskeat letit hakkasivat selkää. Hänen alahuulensa värisi hieman. Haetaan Einar, Åsa kuiskasi.

Me nousimme rantakiville ja heilutimme Osvaldille, sanoimme lähtevämme kotiin. Osvald ei kuullut, hänen katseensa vaelsi pitkin synkkää taivaanrantaa, sormet repivät katosta päreitä.

Tule alas! On kerrottava Einarille!

Vihdoin Osvald havahtui ja silmäsi minua poissaolevasti, en ollut varma, näkikö hän meitä, näkikö hän muuta kuin taivasta.

Käännyimme lopulta poispäin ja jätimme hänet istumaan yksin, Åsa juoksi jo tiellä, sininen kukkamekko liehui hänen perässään. Kuulin äkkiä takaani Osvaldin vaimean äänen:

Linnut tulevat takaisin. 

Mitä?

Se ei ole pilvi. Linnut tulevat takaisin. Minä erotan niiden mustat siivet, ne ovat pitkät ja raskaat, ilma niiden ympärillä väreilee.

Siristin silmiäni ja katsoin tuota tummaa massaa, joka levittäytyi yli järven. Minulle se oli vain pimeyttä, vain hahmotonta pimeyttä jonka tieltä oli väistyttyvä, juostava turvaan. Osvald näki asioita jotka eivät olleet todellisia, Osvald oli hullu, Osvald saisi jäädä.

Juoksin tielle kääntymättä enää takaisin, terävät kivensirut pistelivät paljaita jalkoja ja korvat tavoittivat tuulen kantamia ääniä. Jostakin kuului kahinaa, voimistuvaa ja tuttua, se saavutti kivikkoisen rannan.

Ja minä muistin.