Vanha nainen

Ilma tuvassa on raskasta, se viipyy tytön olkapäillä kuin vaatteiden paino, kullanruskeiden palmikoiden paino. Lattialla kulkee kapeita valopolkuja, niitä tyttö varovaisesti seuraa ja liu'uttaa jalkojaan, varjoihin asti. Siellä on matala sänky, siellä on hyvin vanha nainen. Kädet sivuillaan hän makaa, silmät kiinni, valkoiset hiukset karheina kasvojen ympärillä.

Tyttö pysähtyy ja katsoo tarkkaan naisen pitkää valkoista paitaa, kankaan poimuja, sinisiä suonia, piirteitä jotka hän vain vaivoin tuntee. Rintakehä pysyy hiljaa paikoillaan, mutta silti tyttö voi yhä nähdä sen kevyen liikkeen, kohoamisen ja laskeutumisen seinäkellon verkkaiseen tahtiin.

Vaimeina paukahduksina katoaa hirsiseinistä niiden viimeinen unelias lämpö, enää on vain tyttö, joka puristaa käsivarsiaan yhteen, värähtää. Nurkassa seisoo puinen kaappi, tyttöä korkeampi. Ovi aukenee kirskahtaen ja lukemattomat pölyhiukkaset tanssivat hänen ympärillään, välkehtivät ikkunasta tulevassa valossa ja unohtuvat.

Tyttö ojentaa kätensä ja poimii ylimmältä hyllyltä kuluneen emalimukin. Sitä kiertävät vihreähattuinen poika ja pieni koira, sen hän muistaa, antaa peukalon liukua hitaasti kuvien yli, asettaa mukin jälleen paikoilleen.

Tyttö kävelee takaisin varjoihin, missä on sänky ja vanha nainen, hän irrottaa kaulastaan ohuen huivin, sen läpi välähtää punainen auringonsäde. Tyttö taittelee huivin tyynyn reunalle, valkoisten hiusten juureen. Hän kääntyy ovelle seuraten lattian valopolkuja, astuu kynnyksen yli, on poissa.

Portaikko

Seinä Rudin takana on tumma ja viileä, sen viertä kulkevat pitkät portaat, karheat ja loputtomat. Ruosteen täplittämä kaide välähtelee hämärässä. Askelmat valuvat alas pimeyteen, ne vetävät Rudia mukaansa, jalat alkavat liikkua kuin itsestään, ne seuraavat hehkulampun luomaa kapeaa juovaa.

Korkeasta ikkunasta tulee taivas sisään, mutta siinä ei ole valoa, ei valoa lainkaan, vain aavistus syvää sineä.

Yllättäen portaiden alapäässä häivähtää musta varjo, neljä nopeaa käpälää, takkuinen turkki, kynsiä ja hampaita. Rudi tuntee kevyen ilmavirran ja seisahtuu epäröiden, varovaisesti hän kumartuu kaiteen yli ja siristää silmiään.

Siellä se odottaa, kahden viimeisen askelman suojassa. Harmaa häntä on kiertynyt kerälle, katkonainen hengitys rahisee hiljaa, tuskin kuuluvasti. Rudin sydän alkaa hakata vierasta tahtia, kovempaa kuin koskaan. Kädet muuttuvat tahmeiksi, kuin puristaisi sulaneita karamelleja. Vielä muutama porras, sitten hän tietäisi.

Juuri silloin raskas ulko-ovi avautuu paukahtaen, sadetakkiin pukeutuneen miehen valtava hahmo astuu sisään. Rappukäytävä kutistuu ja Rudi sen mukana, hän kyyristyy pimeimpään nurkkaan, käpertyy kokoon kuin osteri.

Tuolla se on. Tuolla on se karannut eläin.

Mies ja olento portaiden alta katoavat takaisin yöhön, tammipuinen ovi paukahtaa jälleen, nyt lopullisesti.