Vanha nainen

Ilma tuvassa on raskasta, se viipyy tytön olkapäillä kuin vaatteiden paino, kullanruskeiden palmikoiden paino. Lattialla kulkee kapeita valopolkuja, niitä tyttö varovaisesti seuraa ja liu'uttaa jalkojaan, varjoihin asti. Siellä on matala sänky, siellä on hyvin vanha nainen. Kädet sivuillaan hän makaa, silmät kiinni, valkoiset hiukset karheina kasvojen ympärillä.

Tyttö pysähtyy ja katsoo tarkkaan naisen pitkää valkoista paitaa, kankaan poimuja, sinisiä suonia, piirteitä jotka hän vain vaivoin tuntee. Rintakehä pysyy hiljaa paikoillaan, mutta silti tyttö voi yhä nähdä sen kevyen liikkeen, kohoamisen ja laskeutumisen seinäkellon verkkaiseen tahtiin.

Vaimeina paukahduksina katoaa hirsiseinistä niiden viimeinen unelias lämpö, enää on vain tyttö, joka puristaa käsivarsiaan yhteen, värähtää. Nurkassa seisoo puinen kaappi, tyttöä korkeampi. Ovi aukenee kirskahtaen ja lukemattomat pölyhiukkaset tanssivat hänen ympärillään, välkehtivät ikkunasta tulevassa valossa ja unohtuvat.

Tyttö ojentaa kätensä ja poimii ylimmältä hyllyltä kuluneen emalimukin. Sitä kiertävät vihreähattuinen poika ja pieni koira, sen hän muistaa, antaa peukalon liukua hitaasti kuvien yli, asettaa mukin jälleen paikoilleen.

Tyttö kävelee takaisin varjoihin, missä on sänky ja vanha nainen, hän irrottaa kaulastaan ohuen huivin, sen läpi välähtää punainen auringonsäde. Tyttö taittelee huivin tyynyn reunalle, valkoisten hiusten juureen. Hän kääntyy ovelle seuraten lattian valopolkuja, astuu kynnyksen yli, on poissa.