Portaikko

Seinä Rudin takana on tumma ja viileä, sen viertä kulkevat pitkät portaat, karheat ja loputtomat. Ruosteen täplittämä kaide välähtelee hämärässä. Askelmat valuvat alas pimeyteen, ne vetävät Rudia mukaansa, jalat alkavat liikkua kuin itsestään, ne seuraavat hehkulampun luomaa kapeaa juovaa.

Korkeasta ikkunasta tulee taivas sisään, mutta siinä ei ole valoa, ei valoa lainkaan, vain aavistus syvää sineä.

Yllättäen portaiden alapäässä häivähtää musta varjo, neljä nopeaa käpälää, takkuinen turkki, kynsiä ja hampaita. Rudi tuntee kevyen ilmavirran ja seisahtuu epäröiden, varovaisesti hän kumartuu kaiteen yli ja siristää silmiään.

Siellä se odottaa, kahden viimeisen askelman suojassa. Harmaa häntä on kiertynyt kerälle, katkonainen hengitys rahisee hiljaa, tuskin kuuluvasti. Rudin sydän alkaa hakata vierasta tahtia, kovempaa kuin koskaan. Kädet muuttuvat tahmeiksi, kuin puristaisi sulaneita karamelleja. Vielä muutama porras, sitten hän tietäisi.

Juuri silloin raskas ulko-ovi avautuu paukahtaen, sadetakkiin pukeutuneen miehen valtava hahmo astuu sisään. Rappukäytävä kutistuu ja Rudi sen mukana, hän kyyristyy pimeimpään nurkkaan, käpertyy kokoon kuin osteri.

Tuolla se on. Tuolla on se karannut eläin.

Mies ja olento portaiden alta katoavat takaisin yöhön, tammipuinen ovi paukahtaa jälleen, nyt lopullisesti.