Naava

Kuivasta maasta kohoaa kulosammalen ruosteenpunainen hehku. Elias katselee kuinka se vuoroin voimistuu ja hiipuu, vetäytyy kauemmas aution sorakuopan laidoille. Hän odottaa kunnes isoäiti on noussut pienen mäen päälle ja kävellyt hänen vierelleen.

Se on kuin sumu, Elias sanoo. Tai heinäsirkkojen siritys. Se katoaa heti kun olet liian lähellä.

Isoäiti nyökkää ja vetää syvään henkeä. Hänen oikealla käsivarrellaan lepää haalistunut pärekori, jonka punos on alkanut rispaantua. Vasemman hän ojentaa pojalle.

He jatkavat jälleen verkkaista kulkuaan, pysähtyvät välillä. Isoäiti hyräilee hiljaista, sanatonta sävelmää. Se yhtyy korkeilta seinämiltä valuvan soran ropinaan ja Eliaksesta tuntuu siltä kuin ne olisivat yksi ja sama laulu.

Viimeisen kerran punertava leimahdus kiipeää ylös harjanteita ja palaa sitten takaisin alas, painuu syvälle sammalpeitteeseen. Maa Eliaksen jalkojen alla viilenee. Poika kipristelee paljaita varpaitaan ja vilkaisee isoäitiä, hän ei ole varma, onko myös tämä huomannut muutoksen. Vanhalla naisella on yllään pitkä hame, mutta silti poika saattaa nähdä kengänkaulusten yläpuolelle kohoavat paksut naavasiteet. Hän tietää, että iho niiden alla on punaista ja kiiltävää, jotakin mitä täytyy peittää.

Elias oli saanut sen selville vahingossa, sinä iltana kun isoäidin huoneen ovi oli jäänyt hieman raolleen. Nainen oli istunut sänkynsä reunalla kädet jalkojen ympärillä, kengät ja siteet olivat levänneet lattialla hänen vierellään. Isoäiti oli painanut pään polvilleen ja keinuttanut itseään hiljaa edestakaisin, silmät suljettuina. Hän oli näyttänyt kovin pieneltä, kuin kokoon käpertyneeltä lapselta.

Ja silloin Elias oli huomannut jalat. Sääriä pitkin oli kohonnut punaisia, mutkittelevia kuvioita, joiden välissä oli ollut vain muutamia vaaleita ihokaistaleita. Ne olivat tuoneet Eliaksen mieleen pirstaleiset saaristomeret isän karttakirjoissa. Hän oli painanut oven hiljaa kiinni.

Isoäiti ja poika pysähtyvät soranottoalueen reunalle, missä alkaa kuiva, kitukasvuinen metsä.

Onko se täällä? Elias kysyy.

Se on hieman kauempana, tuon pienen männikön takana, isoäiti vastaa. Mutta jää sinä tähän odottamaan. Siellä on teräviä pikkukiviä ja neulasia, eikä sinulla ole kenkiä.

Elias päästää irti isoäidin kädestä ja istuu maahan. Hän katselee, kuinka vanha nainen koreineen loittonee ja lopulta katoaa. Elias upottaa sormensa kulosammalmattoon ja irroittaa muutaman punertavan itiöpesäkkeen, jotka hän murentaa sormiensa välissä. Hän kuuntelee putoavan soran tasaista ropinaa, muistelee sävelmää, antaa silmiensä painua kiinni.

On jo hämärä, kun hän avaa ne jälleen. Isoäitiä ei vieläkään näy. Elias nousee ylös maasta, seisoo hetken paikoillaan, siirtää painoaan jalalta toiselle. Pyrähtää juoksuun. Kapea polku kulkee pienten mäntyjen välistä, oksat raapivat pojan käsivarsia ja ruskeita neulasia varisee hänen hiuksilleen. Puut kasvavat vähitellen korkeammiksi, Eliaksen korvat täyttää syvä humina.


Viimein hän näkee sen. Vanha kuusi lepää kuihtuneena metsänsisuksessa, sen alimmat oksat kurottelevat kohti maata. Niillä kasvaa pitkää, harmaata naavaa, joka hohtaa hopeisena hämärässä.

Elias huomaa kuusen juurella vaalean pärekorin. Sen pohjalla on kerros haurasta jäkälää. Hän istuutuu sen viereen ja katselee puusta laskeutuvia rihmoja, ne muistuttavat isoäidin karkeita hiuksia. Elias kuljettaa sormiaan niiden lävitse, hän tuntee kuinka naava hänen kätensä alla kasvaa. Se kiemurtelee aluskasvillisuuden seassa ja kietoutuu hellästi pojan ympärille. Eikä hänellä ole enää kylmä.

Pimeän saapuessa metsän keskellä on yhä hopeinen kehä, on poika joka kampaa kuolleen puun hiuksia. Ja jossakin kaukana putoavan soran ääni, sanaton hyräily.

Iltapäivä

Poika on huoneessa kun herään. Pieni vaalea hahmo kyyristyneenä seinän viereen. Kädet tutkivat hitaasti tapetin kohokuvioita, unohtuvat hetkeksi paikoilleen kunnes löytävät jälleen uuden lehtiaiheen jota seurata.

Pojan yllä on sama paita kuin minulla kauan sitten, sama flanellikangas, samat nelireikänapit joista yksi puuttuu. Hän lähestyy polvillaan lipastonlaatikkoa, housujen taskuista putoilee tyhjiä karamellipapereita, jalkojen alla ne rapisevat hiljaa. Ilmassa on häivähdys toffeeta.

Vähitellen poika kohottautuu ylös ja jää katsomaan seinällä olevaa kelloa. Minä seuraan minuuttiviisaria, seuraan pojan kapeaa sivukuvaa joka väreilee ja muuttuu, on vielä läsnä nukahtaessani uudelleen.

Avaan silmäni. Hän istuu nyt lähempänä keinutuolia, pää ja hartiat painuneina alas. Lattian poikki vierii erivärisiä marmorikuulia, ne välähtelevät ikkunasta tulevassa valossa. Päästyään maton yli niiden ääni voimistuu, muutamat osuvat toisiinsa ja päästävät kirkkaan helähdyksen. Katsomme pojan kanssa kuinka ne törmäävät kynnykseen yksi toisensa jälkeen, vierivät lyhyen matkaa takaisinpäin ja pysähtyvät. Poika istuu hievahtamatta, hän ei poimi kuulia pois aloittaakseen uudelleen, eikä hänellä ole niitä lisää.

Havahdun sarjaan teräviä koputuksia. Ikkunan takana seisoo nuori pisamakasvoinen tyttö, joka hymyilee. Nousen hitaasti ylös tuolistani ja siirryn lähemmäs. Minä muistan hänet, Gretelin. Hän painaa kätensä lasia vasten, lausuu nimeni, odottaa. Kävelen huoneen poikki eteiseen, tunnustelen hämärässä lukkoa ja avaan oven. Kynnyksen yli ropisee marmorikuulia, joita äsken ei vielä ollut, ne kerääntyvät Gretelin jalkojen juureen.

Hetken me olemme aivan hiljaa. Kevyesti hänen sormenpäänsä hipaisevat omiani ja tunnen kuinka jokin minussa muuttuu. Minusta tulee pienempi, aina vain pienempi, vaatteeni käyvät väljiksi. Tyttö lähtee juoksemaan ja kuulen hänen naurunsa, kevyiden askelten äänet. Hän vetää minut mukaansa ja me kiidämme pihamaan poikki, kaikki ympärillä on vihreää ja sinistä, korkealla puiden latvat.

Minun vaatteeni ovat liian suuret, ne lepattavat tuulessa kuin valkoiset pilvet. Pidän Greteliä yhä kädestä ja viimein kenkäni putoavat, jäävät taakseni korkeaan heinikkoon.

Virpojat

(Löysin nämä vanhalta koneelta ja ajattelin laittaa tänne, sillä päivityksiä tulee niin harvoin, että blogi vaikuttaa kuolleelta...Viime kevään ennakkotehtävä, tarina kaupasta osa 2. Toisen henkilön näkökulmasta.)

Hän käski minun hakea täältä jotakin, mitä en voi enää muistaa, se tapahtui heti liukuovien jälkeen, täydellinen unohtaminen. Kuinka kauan olenkaan jo kulkenut hyllyrivien päästä päähän, pysähtynyt hetkeksi ja jatkanut jälleen matkaa? Mutta tuotteet näyttävät niin vierailta, niin kovin vierailta ja oudoilta, ja kuitenkin käyn täällä miltei joka päivä. Jos soittaisin ja kertoisin, hän pitäisi minua hulluna. Ja tämä haju, se tuo mieleeni pilaantuneen lihan. Silti kaikki elintarvikkeet ovat selvästi aivan tuoreita ja uusia, lähes koskemattomia.

Hedelmäosastolla kävelee nuori tyttö, hän katsoo minua tovin, katsoo hieman ohi, kääntyy pois. Minä yritän kiinnittää hänen huomionsa uudelleen, heilautan kättäni ja otan muutaman askelen eteenpäin. ”Tiedätkö, missä ovat maitotuotteet?” Tyttö ei tunnu kuulevan, vaikka kaupassa on hiljaisempaa kuin koskaan ennen, vain loisteputket pitävät vaimeaa sirinää.

Lähden etsimään myyjää ja huomaan kolme mustiin viittoihin pukeutunutta lasta, jotka seisovat makeishyllyn edessä. He ovat varmasti virpojia, kasvoja en tosin näe. Keskimmäisen sylissä on valtava määrä suklaamunia ja pääsiäisrakeita, ne rapisevat kaavun hihoja vasten, käsivarret pitävät tiukasti kiinni.

He lähestyvät kassaa, jonka takana istuu vieras myyjä toimettomana paikallaan. Hän katselee kuinka lapset lastaavat makeiset liukuhihnalle ja seuraa niiden kulkua pöydän toiseen päähän. Minä seison kauempana osaamatta sanoa mitään, jostakin sisältäni kohoaa kuristava tunne, jolle en löydä nimeä.

Suklaamunat kasautuvat päällekkäin ja pusertuvat rikki, yllätyslelut särkyvät pöydän laitoihin, kuuluu kirskuvaa ääntä ja karkkipussit repeytyvät kulmistaan, värikkäät rakeet ropisevat ulos. Laite tulostaa kuitin, jossa ei lue mitään, sen myyjä ojentaa lapsille, ei katso silmiin.

Seison yhä heidän takanaan ja odotan jotakin, haluan välttämättä saada tietää. Vihdoin yksi heistä kääntää hitaasti kasvonsa minuun päin. Uskon tuntevani tytön.

Läpikulkija

(Viime kevään ennakkotehtävä; tarina kaupasta, osa 1.)

En ole varma, miksi olen täällä, en minä tarvitse mitään, en ole tarvinnut päiväkausiin. Takanani liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat, vaikka kukaan ei astu sisään, niiden laahaava ääni kaikuu suljetussa tilassa. Missä ovat kaikki muut?

Silmäni tavoittavat vain neljä tummaa hahmoa hyllyjen lomassa, ne etenevät päämäärättä varjojen lailla, kolme mustapukuista lasta ja keski-ikäinen nainen. He tuntuvat etsivän jotakin ja samalla eivät mitään, naisen kasvoilla on eksynyt ja hämmentynyt ilme. Hajamielisenä hän tutkii arkipäiväisiä tuotteita kuin ei olisi nähnyt niitä koskaan ennen, tuossa on käsisaippuaa, tuossa talouspaperia.

Loisteputkien valo vuoroin himmenee ja voimistuu, hetken häikäisee silmiä viiltävä kirkkaus, ylhäältä katosta kuuluu sirinää. Korviini kantautuu askelten taukoamaton kopina, se ei ole mahdollista, he ovat toisella puolen hallia. Ja silti on ilmassa myös vahva hajuveden tuoksu, joka kulkee vierelläni, se on vieras, se ei ole minun. Suussa tuntuu imelä maku.

Täällä on kylmempää kuin ennen tai ehkä aistini ovat terävöityneet, kuinka viileitä ovatkaan juomatölkit ja mehutetrat, sormenpäitä pistelee.

En minä mitään tarvitse, en noita hedelmiä, jotka hohtavat luonnottoman räikeissä väreissä, en Coca-Colaa, joka on jähmettynyt pulloonsa. Liukuovet avautuvat ja sulkeutuvat yhä, minä sovitan askeleeni niiden mukaan.