Fröken i den vita hatten

Vielä pitkään hänen lähtönsä jälkeen saaristolaiskylässä puhuttiin rantakallioilla vaeltaneesta naisesta. Iltaisin sataman hiljentyessä miehet muistelivat tuoppiensa äärellä niitä merensinisiä silmiä, joiden veroisia he eivät olleet nähneet edes kaukaisimmilla matkoillaan. Vain harvojen ruiskukkienkaan terälehdistä saattoi tavoittaa yhtä lempeää sävyä.

Vaimot puolestaan järjestivät hieman tuohtuneina keskusteluntäytteisiä kahvikutsujaan, joilla pohdittiin valkohattuiseen naiseen kätkeytyvää salaisuutta. Miksi kukaan ei ollut kuullut hänen puhuvan? Ja olihan nyt varsin sopimatonta pitää hattua kallellaan, suorassa sen oli oltava. Mutta silmät. Niiden hämmästyttävää lumovoimaa eivät vaimot kyenneet selvittämään, vaikka he kuinka kilistelivät kahvilusikoitaan.

Iltaruskon pehmentäessä saaristolaiskylän hämärtyvän siluetin saattoi rantakallioilla nähdä istuvan yksinäisen merimiehen ajatuksiinsa vaipuneena. Hiljaiset aallot tanssivat välkkyen hienolla hiekalla, mutta valkohattuisen naisen kapeita jalanjälkiä ne eivät pyyhkineet koskaan pois.

Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Harvoin minä haluan ketään viereeni matkustaessani linja-autolla tai jollakin muulla julkisella kulkuneuvolla. Mutta hänessä oli jotain hyvin tuttua ja samalla ei kuitenkaan. En tarkoita niitä lyhyitä, tummia hiuksia tai kasvoja, vaan enemmänkin hänen hymyään ja ääntään. Eikä loppumatkan hiljaisuuskaan tuntunut kiusalliselta, ja se on ainut merkki josta todella tietää.

Nainen vastasi puhelimeensa ja kysyi olivatko Heikki ja Anette jo saapuneet. Ja minä mietin, mitä hän saattaisi sanoa päästyään perille. Ehkä hän kertoisi, että hänen vieressään oli istunut isonenäinen ja hieman hiljainen tyttö, joka piiloutui leveän kaulahuivinsa taakse. Tuskin kovinkaan moni osaisi kuvailla minua sen enempää.

En tiedä, minkä vuoksi huomasin yllättäen itkeväni. Ei sitä kukaan muu nähnyt, sillä oli jo hämärää, ja vain edessä istuvalla pojalla paloi valo. Me olemme toisillemme ohikulkijoita, nopealiikkeisiä, katoavia. On olemassa niin paljon ihmisiä, lukemattomia ihmisiä, joiden tarinaa emme ehdi kuulla. Tai emme halua kuulla, halua kertoa.

Ja vähitellen mietin myös niitä muutamia lauseita, joita en ole koskaan sanonut ääneen. Ne jäävät keskustelujen hiljaisiksi tauoiksi, vain minun luettavikseni. Ja minä odotan sopivaa hetkeä puhumalla jostakin muusta, aina jostakin muusta. 

Tarina vanhalta sahalta

Bianca

Ensimmäinen ihastumiseni tyttöön tapahtui luultavasti ollessani likimain viiden vanha. Huikeanvaaleat hiukset, jäänsiniset silmät ja niihin sointuva mekko ovat kaikki mitä muistan. Oli kaiketi kohtalon ivaa, että hän saattoi olla minulle myös jotain sukua, sillä tapasimme toisen kerran pappani hautajaisissa.

Löysin vanhasta albumista kuvan, jossa seisomme vierekkäin kotini parvekkeella. Mutta kysyessäni äidiltä tuon tytön nimeä hän ei osannut vastata.

Vuosia myöhemmin näin saman tytön entisen kyläkaupan luona, ja -syystä jota en kuollaksenikaan muista- kuljin hänen vanhempiensa kyydissä kotiin. Koko matkan hän katsoi intensiivisesti eteenpäin, eikä välillämme vaihdettu ainoatakaan sanaa. Sen jälkeen en ole tavannut vaaleahiuksista tyttöä enää koskaan.

Tämä merkintä on kaikessa turhuudessaan hyvin mielenkiinnoton, mutta aikaisemmin olen kirjoittanut lasuudestani kovin ylimalkaisesti, yksityiskohtiin syventymättä. Nyt kun elämäni on jäänyt kulkemaan hiljaa paikalleen, minulla ei ole muutakaan. Vain pienet yksityiskohdat.

Pelko

Se on hyvin piskuinen ja harmaa olento, jolla on tutkivat silmät ja vikkelät jalat. Useimmiten se pysyttelee piilossa huoneiden varjoisissa nurkissa, narisevan lattian alla, savupiipun hämärissä. Rapistelee keittiön ruokakomerossa ja jättää huolimattomuuttaan pieniä, uteliaita jalanjälkiä paketeista varisseiden jauhojen ja sokerin peittämille hyllyille. Mutta toisinaan se haluaa tulla esiin, kuten tällaisina värittöminä päivinä, jotka ovat yhtä harmaita kuin tuon olennon surumielinen kuono ja takkuinen turkki.   Pelko. Se on tuntemamme yksinäisen hiiviskelijän nimi.

Pelkoa ei voi kukaan nähdä, mutta sen olemassaolon saattaa silti havaita äkillisenä suruna ja kylminä väreinä, Tyhjyytenä vatsanpohjassa. Se viipottaa huoneesta toiseen pitkät tuntoviikset kaartuneina onnettomina alaspäin, mustat käpälät sotkeutuneina nokeen. Pelon ollessa liikkeellä minä tunnen itseni aina hylätyksi, riittämättömäksi ja aivan liian suureksi. Sekä sisällä että ulkona vaanii arvaamaton Turvattomuus, ja minä haluan olla pieni ja näkymätön voidakseni piiloutua, kadota varjoihin, lattian alle, savupiipun hämärään. Huomaan rapistelevani ruokakomerossa aina vain useammin poistaakseni alati kalvavan Tyhjyyden. Mutta sitä ei täytä lämmin kahvi, ei edes yksi, kaksi, kymmenen muffinsia.

Tarina silloista

Ehkä ensi kerralla löydän jälleen sanojakin.

Tarina valoista

(Kuvat ovat omiani.)

Olen ollut rautatie ja kiskot sen

Harvoin muutama loukkaavaksi tarkoitettu lause saa minut pohtimaan itseäni ja paikkaani muiden ihmisten keskellä yhtä paljon. Jos sattuisin kuolemaan, täällä ei olisi ketään, joka olisi tuntenut minut sellaisena kuin todella olen.

Minä olen syksy hiljainen, minä olen aamu talvinen.

Esiinnyn useimmiten vähäpuheisena ja passiivisena kuuntelijana, jota toiset saattavat pitää äärimmäisen ujona tai vastaavasti jokseenkin ylimielisenä. Totuus on, että olen vain toivottoman huono keskustelija. En osaa tehdä aloitetta ja jos tekisinkin, se olisi jotain käsittämätöntä - kiitos surkean artikulaationi.

Minä olen pöytä nurkassa, ei en liiku vaikka muut on jalkoja.

Ystävieni keskuudessa olen se hieman hidasälyinen hahmo, joka käsittää kaiken pitkästyttävällä viiveellä. Sarkastinen pessimisti, jolla on omituinen huumorintaju. Nalle Puh -kirjojen Ihaa. Toisten lähtiessä minä jään.

Minä olen huone vintillä, olen talo ilman hissiä.

Ilman muiden seuraa minä olen kaikkea sitä, mistä en heille koskaan oma-aloitteisesti kerro. Yksinäisyyttä, vaikeuksia syödä, olla syömättä, vaiettuja pelkoja, haaveita, satuja ja kuvitteellisia todellisuuksia. Ne ovat vain ja ainoastaan minun. Luultavasti elänkin enemmän kirjoittamissani sanoissa kuin tässä ja nyt.

Olen ollut taivaan kansi tähtiloistossa.

Mutta pahinta on, etten minä itsekään todella tiedä. 

Pakomatkalla jostain lienet sinäkin

Metsän syvänruskeiden puiden suojasta minä katselin lentävää kurkiauraa ja tunsin itseni pieneksi ja hylätyksi kylmällä syystaivaalla kaikuvan huudon rinnalla. Sille vapaudelle ei ole olemassa sanoja, se on jotakin saavuttamatonta, heittäytymistä kaikkeen ja ei mihinkään.

Minä haluan paeta, astua viimeisiin juniin ja valkopurjeisiin laivoihin, kadota maailman jokaiseen mereen. Unohtaa mistä tulen, mihin olen menossa, kävellä jalkani painottomiksi, nousta ilmaan vailla siipiä ja olla vähemmän itseni kuin koskaan.

En halua löytää häilyvää varjoani niiden harmaiden seinien sisältä, kapeilta käytäviltä ja luokkahuoneiden kuolleesta valosta, joka tukahduttaa kaiken mitä oli ennen, mitä on nyt. Jos minä todella sokeudun, en aio enää jäädä näihin harmaisiin päiviin. En ole nähnyt vielä mitään, en niitä vuoria, joiden yllä taivas hohtaa valkoisempana kuin jasmiinin lehdet hämärtyvillä rinteillä. 

Vain sinua minä jäisin kaipaamaan. Sinua ja ruskeita palmikoitasi.

"Hei sisko, lähde mun mukaan."

Tarina

Saivat minut hymyilemään

Puussa säksättävä huiskuhäntäinen orava, joka heitti minua kävyllä suoraan niskaan.

Metsässä kulkevat kapeat polut, joiden päätekohtaa en voi tietää.

Lämmin tunne vatsassa kookos-vaniljateen jälkeen.

Liikennevaloissa odottava lyhythiuksinen tyttö, joka katsoi pitkään ja hymyili. 

Keskussairaalan suloinen hoitaja. 

Pieni lampi, jossa luulin aikoinaan vedenneidon asuvan.

Muumipeikko ja pyrstötähti sadannen kerran, ja meri, joka tuli takaisin.

Ja Cherbourgin sateenvarjot

"Minun kotini oli vain kolo, mutta minä viihdyin siellä. Tosin filosofista on yhdentekevää viihtyykö hän vai ei  - mutta se oli hyvä kolo joka tapauksessa."

-Piisamirotta

 En erota enää päiviä toisistaan. Ne valuvat sadepisaroina pitkin kylmiä ikkunalaseja ja minä niiden perässä harmaana olentona, jota en tahdo tunnistaa itsekseni. Mutta ei se minua kovin surulliseksi tee. Ensimmäistä kertaa kolmentoista vuoden jälkeen saan olla rauhassa niin hidas ja kireetön kuin vain haluan, voin syödä pitkän aamiaisen, keittää pannullisen kahvia ja katsoa nauhalta Muumeja keskipäivään asti. Enkä minä juuri nyt muuta toivokaan, sillä tiedän, että jo puolen vuoden päästä minun on viimein päästettävä irti, haettava opiskelupaikkaa ja huolehdittava velvollisuuksista. Sananakin se on jo äärimmäisen luotaantyötävä, täynnä tyhjiä vokaaleja ja konsonantteja, harmaita sävyjä, joita voi nähdä kerrostalojen seinillä, sadepäivän taivaalla.

Minä kaipaan kauniita värejä. Haluaisin maalata jälleen, sotkea sormenpääni siniseen, punaiseen, violettiin, täyttää tyhjät arkit muuttuvilla kuvilla, joihin en ole kuitenkaan tyytyväinen, rytistää paperit pieniksi palloiksi lattialle, aloittaa alusta. Enää minun ei ole pakko onnistua, työn ei tarvitse olla valmis tunnissa, päivässä, viikossa eikä koskaan, sillä minua se ei haittaa.