Marie

Tuosta kulmauksesta minä sen muistan, tuosta halkeamasta vaaleanpunertavassa kivessä. Tällä kadulla minä joskus asuin, vuosia sitten, silloin eivät lehmukset ulottuneet vielä katonharjojen yläpuolelle.

Alakerrassa ei ole enää kahvilaa, ei vasta leivottujen croissanttien tuoksua, ei ovikellon vaimeaa kilahdusta. Ja Marie, minä muistan Marien, vaaleat pitkät hiukset ja sinisen huivin, jotka hipaisivat kättäni hänen kumartuessaan tiskin yli. Missä ovat kaikki, missä on nurkkapöydässä istunut hattupäinen mies, missä Gretel ja Rita?

Astun askelen taaksepäin ja katselen yläkerran ikkunoita, en osaa sanoa, mikä niistä oli minun. Yhdessäkään ei ole valoa, ei verhoja. Kuvittelen mielessäni autioita huoneita, pölyisiä huonekaluja, auringon haalistamia tapetteja. Hanoja, jotka on jätetty vuotamaan.

Seison yhä paikoillani kun yksi ikkunoista avautuu kirskahtaen ja näen vanhan miehen, valkoiset hiukset ja kauhtuneen aamutakin. Hän heiluttaa kättään ja minä heilutan takaisin, huudan:

Muistatteko Marien?

Mies pudistaa päätään ja heiluttaa nyt molempia käsiään, hänen liikkeensä ovat raskaita, ne tuovat mieleeni hidastetun filmin. Huudan uudelleen, lujempaa:

Muistatteko Marien?
Muistatteko Marien?

Miehellä on katseessaan häivähdys surua, mutta silti olen varma, ettei hän ymmärrä. Hänen hahmonsa katoaa hetkeksi ikkunasta ja palaa sitten takaisin. Näen, että hänellä on jotakin kädessään, jotakin mikä välähtelee auringossa.

Minä ojensin naiselle ruusun ja katso, mitä hän antoi minulle. Kolikoita! Paljon kolikoita!

Mies kallistaa kättään ja kuparinhohtoisia rahoja putoilee katukiveykselle, osa niistä vierii alas alas, pysähtyy kenkäni viereen. En tee elettäkään kumartuakseni nostamaan niitä. Ehkä kahvilaa ei ollutkaan, ehkä ei ollut Marieta. Käännän hatunlierin varjostamaan silmiäni ja kävelen hiljakseen tyhjälle torille, jolle kaikuvat etääntyvinä putoavien kolikoiden kilahdukset ja vanhuksen epäuskoinen huuto.

Kauneuspilkku*

(*Ei kuulu Kangastuksiin.)

Tarjoilija tuo pöytään uuden pullon samaa pahanmakuista viiniä, hän asettaa sen vasempaan reunaan ja poistuu. Sinä liikahdat tuolillasi ja käännät jälleen katseesi minuun.

"Sinun ihosi. Kuinka se tapahtui?"

Minä silmäilen käsivarsiani kuin varmistaakseni, että ne ovat yhä siellä, läiskät jotka näyttävät haalistuneelta musteelta. Painan peukalollani yhtä täysin pyöreää jälkeä, hetken se on valkoinen. Minä voisin valehdella ja minä myös valehtelen.

"Se alkoi kasvoista. Ensin niitä oli vain muutama, jotakin mihin kukaan ei kiinnittänyt juurikaan huomiota. Peittäminen oli vielä helppoa. Mutta sitten. Eräänä aamuna minä heräsin ja kävelin peilin eteen, yksi silmäys riitti. Ne olivat piirittäneet minut. Ihossani ei ollut enää ainuttakaan puhdasta aluetta. Mutanttipisamia. Niitä ne olivat lääkäreiden mukaan. Kromosomieni joukossa on jokin tuntematon yksilö."

Sinä teet parhaasi näyttääksesi asiankuuluvan myötätuntoiselta. Melkein onnistut.

"Sen on täytynyt olla kamalaa. Jos tuo tapahtuisi minulle", sanot sivellen käsivartesi alabasteri-ihoa, "en tietäisi mitä tehdä. En todellakaan tietäisi."

Mutta minä tiedän. Sinä heittäytyisit huutaen lattialle ja raapisit seiniin naarmuja, mikä puolestaan tuhoaisi ranskalaisen manikyyrisi. Et astuisi enää vuokrakaksiosi ulkopuolelle, et avaisi edes ovea. Todennäköisesti hirttäytyisit kylpyhuoneeseen.

Sen kuvitteleminen huvittaa minua suuresti ja huulilleni karkaa jokin hymyntapainen, jonka ehdin piilottaa juuri viinilasin reunan alle.

"Mainio valinta", sanon ja nyökkään kohti pulloa. Etkä sinä epäile. Kuten et epäillyt sairaskertomukseni todenperäisyyttäkään.

Ei se alkanut kasvoista, se alkoi jaloista, tarkemmin sanottuna polvista. Me juoksimme äidin kanssa soranottoalueen poikki, minä kaukana edellä. Äiti huusi intiaanien jahtaavan meitä, että he olivat aivan kintereillämme. Ei se voinut olla mahdollista, ei mitenkään täällä pohjoisessa. Mutta avunhuuto kuulosti silti liian aidolta. Ja minä käännyin katsomaan taakseni lopettamatta juoksemista, ehdin nähdä vain äidin joka nauroi ja hetkeä myöhemmin minä kaaduin, suoraan polttavalle hiekalle.

Molemmat polvet aukesivat ja niistä valui verta alas sääriäni pitkin, äiti ei enää nauranut. Ja viikkoa myöhemmin ruhjeiden tilalla oli kaksi suurta rupea, silloin minä sen keksin. Ne irtosivat helposti, se sattui hieman mutta ei liikaa.

Sinä pyörität kastanjanväristä hiuskiehkuraa etusormesi ympärille ja katsot minua kysyvästi. Olet ehkä puhunut koko ajan, mahdollisesti jostakin mikä liittyy kemialliseen ihonkuorintaan. Olen tavoittanut vain yksittäisiä sanoja, hienolta kuulostavia termejä, joiden ainoa tarkoitus on ollut peittää minua kohtaan tuntemasi sääli.

Katselen hymykuoppasi vierellä olevaa kauneuspilkkua ja silloin tiedän: et sinä siihen pysty. Et halveksimaan minua koskaan niin kuin minä sinua.

Vanha nainen

Ilma tuvassa on raskasta, se viipyy tytön olkapäillä kuin vaatteiden paino, kullanruskeiden palmikoiden paino. Lattialla kulkee kapeita valopolkuja, niitä tyttö varovaisesti seuraa ja liu'uttaa jalkojaan, varjoihin asti. Siellä on matala sänky, siellä on hyvin vanha nainen. Kädet sivuillaan hän makaa, silmät kiinni, valkoiset hiukset karheina kasvojen ympärillä.

Tyttö pysähtyy ja katsoo tarkkaan naisen pitkää valkoista paitaa, kankaan poimuja, sinisiä suonia, piirteitä jotka hän vain vaivoin tuntee. Rintakehä pysyy hiljaa paikoillaan, mutta silti tyttö voi yhä nähdä sen kevyen liikkeen, kohoamisen ja laskeutumisen seinäkellon verkkaiseen tahtiin.

Vaimeina paukahduksina katoaa hirsiseinistä niiden viimeinen unelias lämpö, enää on vain tyttö, joka puristaa käsivarsiaan yhteen, värähtää. Nurkassa seisoo puinen kaappi, tyttöä korkeampi. Ovi aukenee kirskahtaen ja lukemattomat pölyhiukkaset tanssivat hänen ympärillään, välkehtivät ikkunasta tulevassa valossa ja unohtuvat.

Tyttö ojentaa kätensä ja poimii ylimmältä hyllyltä kuluneen emalimukin. Sitä kiertävät vihreähattuinen poika ja pieni koira, sen hän muistaa, antaa peukalon liukua hitaasti kuvien yli, asettaa mukin jälleen paikoilleen.

Tyttö kävelee takaisin varjoihin, missä on sänky ja vanha nainen, hän irrottaa kaulastaan ohuen huivin, sen läpi välähtää punainen auringonsäde. Tyttö taittelee huivin tyynyn reunalle, valkoisten hiusten juureen. Hän kääntyy ovelle seuraten lattian valopolkuja, astuu kynnyksen yli, on poissa.

Portaikko

Seinä Rudin takana on tumma ja viileä, sen viertä kulkevat pitkät portaat, karheat ja loputtomat. Ruosteen täplittämä kaide välähtelee hämärässä. Askelmat valuvat alas pimeyteen, ne vetävät Rudia mukaansa, jalat alkavat liikkua kuin itsestään, ne seuraavat hehkulampun luomaa kapeaa juovaa.

Korkeasta ikkunasta tulee taivas sisään, mutta siinä ei ole valoa, ei valoa lainkaan, vain aavistus syvää sineä.

Yllättäen portaiden alapäässä häivähtää musta varjo, neljä nopeaa käpälää, takkuinen turkki, kynsiä ja hampaita. Rudi tuntee kevyen ilmavirran ja seisahtuu epäröiden, varovaisesti hän kumartuu kaiteen yli ja siristää silmiään.

Siellä se odottaa, kahden viimeisen askelman suojassa. Harmaa häntä on kiertynyt kerälle, katkonainen hengitys rahisee hiljaa, tuskin kuuluvasti. Rudin sydän alkaa hakata vierasta tahtia, kovempaa kuin koskaan. Kädet muuttuvat tahmeiksi, kuin puristaisi sulaneita karamelleja. Vielä muutama porras, sitten hän tietäisi.

Juuri silloin raskas ulko-ovi avautuu paukahtaen, sadetakkiin pukeutuneen miehen valtava hahmo astuu sisään. Rappukäytävä kutistuu ja Rudi sen mukana, hän kyyristyy pimeimpään nurkkaan, käpertyy kokoon kuin osteri.

Tuolla se on. Tuolla on se karannut eläin.

Mies ja olento portaiden alta katoavat takaisin yöhön, tammipuinen ovi paukahtaa jälleen, nyt lopullisesti.

Kuollut mies

Kuollut mies roikkui kymmenen jalan korkeudessa tammipuusta rakennetulla lavalla. Tuuli huojutti hiljakseen hänen tervattua ruumistaan, huojutti tummaa varjoa, elotonta ja raskasta, liukui yli sadevesilammikon ja palasi jälleen takaisin.

Vedestä heijastui myös toinen hahmo, pienempi ja kapeampi, liikkumatta se seisoi aloillaan, likaiset kädet olivat puristuneina nyrkkiin, vihreät silmät katsoivat värähtämättä. Silti tämä hahmo yhä hengitti ja tunsi.

Poika oli arviolta kymmenen vanha. Hänen punaruskeat hiuksensa kehystivät märkinä ja takkuisina totisia kasvoja, ohuet huulet olivat hieman raollaan. Poika tarkasteli tuota yksinäistä varjoa, joka välistä hipaisi lavan karheaa pintaa, keinui pysähtymättä kuin mitaten vierasta aikaa.

Miestä ympäröi tukeva rautakehikko, sen natiseva ääni raapi naarmuja sinipunervaan iltaan, raapi hämäriä rakennuksia, joiden ikkunat pysyivät kiinni. Taivasta vasten piirtyivät talojen terävät katonharjat epäselvin viivoin.

Puista lavaa lähestyi toinen poika, jolla oli myös punaiset hiukset ja likaiset, paikatut vaatteet. Hän seisahtui muutaman askeleen päähän.

Ronny, he ovat etsineet sinua.

Pojista pienempi ei vastannut, nyökkäsi vain.

Tore sanoi, että mies oli yksi vitaaliveljistä. Niistä jotka veivät äidin.

Jälleen nyökkäys, hieman epävarmempi.

Lapset katselivat vaitonaisina rautaketjun varassa riippuvaa hahmoa, harmaata ihoa ja nokittuja silmiä, tyhjää avonaista suuta. Jossakin yläpuolella kaartelivat linnut, niillä oli aikaa, niillä oli aina aikaa.

Tule Ronny, meidän on lähdettävä takaisin.

Pieni poika viivytteli yhä, vilkuili toisen loittonevaa selkää ja kosteiden mukulakivien peittämää maata, puristi kädessään ryppyistä paperinpalaa, joka oli kuulunut kuolleelle miehelle.

Vielä tovin hän epäröi, kääntyi sitten kohti äänetöntä kaupunkia ja raatihuoneen nurkalla odottavaa veljeään, kiiruhti askeliaan.

Heidän takanaan tuuli huojutti hiljakseen ruosteista rautakehikkoa, huojutti tummaa varjoa.

Pilvi

Se kohosi vastarannan takaa kuin suuri ja musta savupatsas, mäntyjen latvat katosivat näkyvistä. Osvald huomasi sen ensimmäisenä. Hän istui venetalaan katolla vakavana ja mykkänä, ei sanonut mitään, katsoi vain.

Kjell ja minä lakkasimme juoksemasta, katkennut lause jäi ilmaan ja unohtui, vesi jalkojen ympärillä tuntui äkkiä kylmältä. Åsa kyhjötti kauempana pienenä ja valkoisena, hän käänsi kasvonsa meihin päin, kaarnavene kaatui kyljelleen.

Ranta peittyi varjoon, vain venetalaan katolla viipyi kaistale valoa, siellä Osvald istui yhä. Hänen koko luiseva hahmonsa oli jännittynyt, pelkkiä kulmikkaita sääriä ja käsivarsia, vaalea hiuspehko hulmusi navakoituvassa tuulessa.

Mikä se on? minä huusin.

Kjell puri huultaan. Se voi olla pilvi, hän sanoi hiljaa.

Åsa jätti kaarnalaivan kellumaan paikoilleen, sen masto oli sotkeutunut ahvenvitaan, valkoinen purje katosi pinnan alle. Hän juoksi meitä kohti läiskyttäen vihertävää vettä, pisamat hyppivät korkeilla poskipäillä, punaruskeat letit hakkasivat selkää. Hänen alahuulensa värisi hieman. Haetaan Einar, Åsa kuiskasi.

Me nousimme rantakiville ja heilutimme Osvaldille, sanoimme lähtevämme kotiin. Osvald ei kuullut, hänen katseensa vaelsi pitkin synkkää taivaanrantaa, sormet repivät katosta päreitä.

Tule alas! On kerrottava Einarille!

Vihdoin Osvald havahtui ja silmäsi minua poissaolevasti, en ollut varma, näkikö hän meitä, näkikö hän muuta kuin taivasta.

Käännyimme lopulta poispäin ja jätimme hänet istumaan yksin, Åsa juoksi jo tiellä, sininen kukkamekko liehui hänen perässään. Kuulin äkkiä takaani Osvaldin vaimean äänen:

Linnut tulevat takaisin. 

Mitä?

Se ei ole pilvi. Linnut tulevat takaisin. Minä erotan niiden mustat siivet, ne ovat pitkät ja raskaat, ilma niiden ympärillä väreilee.

Siristin silmiäni ja katsoin tuota tummaa massaa, joka levittäytyi yli järven. Minulle se oli vain pimeyttä, vain hahmotonta pimeyttä jonka tieltä oli väistyttyvä, juostava turvaan. Osvald näki asioita jotka eivät olleet todellisia, Osvald oli hullu, Osvald saisi jäädä.

Juoksin tielle kääntymättä enää takaisin, terävät kivensirut pistelivät paljaita jalkoja ja korvat tavoittivat tuulen kantamia ääniä. Jostakin kuului kahinaa, voimistuvaa ja tuttua, se saavutti kivikkoisen rannan.

Ja minä muistin.