Jouluoljet

Lattialle pudonneissa jauhoissa erottuvat keittiön väen jalanjäljet tummina kuvioina, ja katossa tuoksuu ruis. Hiljaa minä nousen varpailleni ja kurotan kohti lämpöä ja hämärää, katselen leipävartaita jotka lepäävät paikoillaan raskaina ja liikkumatta, isä ja Jens ne sinne yhdessä ripustivat. Mutta en minä ylety, en nyt enkä vuosi sitten.

Keskellä pöytää seisoo suuri kylvökakko kaikilla kolmella jalallaan. Frida leipoi sen yön tunteina Annan päivän aikaan kun toiset olivat jo käyneet nukkumaan, vain keittiössä valvoi himmeä valonkajo. Ennen kypsentämistä hän oli sivellyt limpuista kootun keon sian verellä, jonka Håkan oli kantanut sisään valkeassa kulhossa. Sitä minä myöhemmin kummastelin ja huusin Fridalle, että en enää koskaan söisi kiiltäväpintaista leipää, en sitten ikinä! Mutta Frida vain nauroi ja sanoi, ettei se minulle ollutkaan, vaan työväelle.

Tuvan puolella istuvat isä ja Johan, heillä on paperikassillinen kaupungista tuotua leipää, makeaa vörtbrödiä. Minä seison ovensuussa ja kipristän epävarmana nenääni, kysyn hiljaa, onko siinäkin kiiltävä pinta. Isä ei vastaa, hän sytyttää piippunsa ja katsoo ulos, sinne missä kasvaa sininen hämärä.

Johan käskee minun lähteä saunaan, sieltä on ehdittävä pois päivännäöllä, ellei halunnut kylpeä vainajien kanssa. Niitä olisi kymmeniä, kumaria ja harmaita hahmoja, jotka saapuvat metsästä talonväen käännettyä katseensa toisaalle.

Palatessani takaisin tapaan isän levittämästä tuvan lattialle jouluolkia, niiden kahina kutittaa korviani, ja Jens nauraa. He heittävät olkia myös kattoon, huone täyttyy hienosta pölystä, se leijailee ja kieppuu ilmassa kuin lumi. Osa korsista jää kiinni kattoon, niiden määrästä ennustetaan seuraavan kesän sato, siinä Håkan on taitava. Hän ei koskaan erehdy, ei ainakaan muutamaa siemenkiloa enempää. Niin isällä on tapana väittää.

Aterian jälkeen laskeutuu hiljaisuus, se hiipii oven alta ja ikkunanraoista, vaimentaa astioiden kilahdukset ja puhaltaa sammuksiin kynttilöiden liekit, pyyhkäisee silmäluomia ja jää odottamaan varjoisiin nurkkiin. Frida kehottaa säästämään pöytään yöksi hieman olutta ja leipää sekä palasen kakkua vainajia varten, myös sängyt jätetään tyhjilleen.

Me nukumme tuvan lattialla, isä, Jens, Johan ja minä. Vielä hetken kuuluu seinän takaa Fridan vaimea hyräily, se on pehmeä ja täynnä säveliä, joita minä en tunne. Kellon lyödessä puoltayötä valvon yhä silmät auki ja katselen kattolautojen välistä putoilevia olkia, yksi niistä tipahtaa suoraan nenälleni. Ja silloin alan huolestuneena miettiä, mahtaako mitään satoa tullakaan, jos Håkan onkin väärässä.

Mutta kääntäessäni kylkeä minä näen isoisän, hän on pitkänään Fridan petaamassa sängyssä toinen käsi taivutettuna pään taakse, kapeiden huulten välissä hehkuu piippu punertavaa valoaan. Huomaan hänenkin katselevan ilman halki leijuvia kevyitä korsia jotka äänettömästi tavoittavat lattian ja kolme nukkujaa. Isoisän kasvoilla on tuttu, hieman poissaoleva hymy, hän nostaa sormen huulilleen ja vilkaisee minua, kumpikaan ei puhu mitään. Ja minulla on vahva tunne, että me olemme salaliittolaisia, aitoja salaliittolaisia. Mutta sitä isä, Jens, Johan ja Frida eivät tiedä.

Tulva

Se alkoi talojen ullakoilta. Mereltä puhaltava tuuli repi kattopellit paikoiltaan ja viskoi ne kauas piha-aitojen yli, niiden paukahtelevassa äänessä kaikui myöhäissyksyn myrsky. Minä istuin käpertyneenä siihen suojaiseen kallionhalkeamaan, jonka Miska oli löytänyt viime kesänä etsiessään kotkanpesiä.
 
- Siellä sinä olisit turvassa.

Näin kuinka savupiiput murtuivat ja pyöreät ullakkoikkunat särkyivät räsähtäen, välkehtivän lasipilven läpi lensivät mustat linnut. Tuuli kiskoi mukaansa kaiken unohdetun tavaran: raajarikkoiset tuolit, pölyiset kappaverhot, valokuvakansiot ja nukkaantuneet pehmolelut tummine nappisilmineen. Ja yhä korkeammalle ne kohosivat, yli kattojen, yli kallion jossa minä erotuin pienenä kalpeana pisteenä, sormenkynnen kokoisena.

Pihalla juoksivat miehet lepattavissa takeissaan toistensa ohi, toisiaan päin, keräsivät talteen palasia jotka he muistivat jälleen. Äidit kiskoivat huutavia lapsia ulos sortuvista taloista ja katsoivat voimattomina kuinka sade syöksyi sisään läpi haljenneiden kattojen. Korkeina vaahtopäinä se tavoitti viimein alakerran ja ne muutamat, jotka rakensivat pelastuslauttoja saranoiltaan revityistä ovista. Ja jossakin lauloi valkohiuksinen vanhus yksitoikkoisella äänellään ja odotti veden nousua.

Silloin minä kohotin katseeni ylös ja näin Miskan. Hän istui punatiilisen piipun jäänteiden päällä heilutellen jalkojaan. Tiesin hänen polttavan Sunnivalta varastamiaan pikkusikareita, lähettävän savumerkkejä, jotka painuivat hiljalleen kohti maata:

Huomenna

         tätä kaupunkia

ei ole.

Vesiheinää

Kuoppaista polkua reunustavat vihreän värinsä kadottaneet ruohomättäät ja kituliaat pensaat, joiden pienet lehdet ovat pudonneet yksi toisensa jälkeen soistuneeseen maahan. Sumun keskellä vaeltaa kaksi usvaista hahmoa, kuin vesihöyryn tihentymiä lähellä metsän tummaa rajaa.

Ennen tuolla paikalla kasvoi oikea viidakko, joka päästi valoa tuskin lainkaan sisäänsä, saniaisista ja orkideoista punottu labyrintti. Se oli silloin, kun Saskian isoäiti oli ollut vasta lapsi. Mutta tuo ihmeellinen keidas katosi yhtä nopeasti kuin oli kohonnutkin jättäen jälkeensä vain kuolleita maavarsia ja sakeavetisen lammen.

Saskian harmaa mekko takertuu yhtenään käppyräisiin oksiin, jotka kapeilla sormillaan raapivat kipeän näköisiä naarmuja hänen sääriensä ihoon. Inge kulkee hänen takanaan vaiteliaana ja huultaan purren, haluaa kääntyä takaisin. Mutta pelkoa ei saa näyttää, se on kätkettävä otsatukan alle, silmien taakse, sinne mistä toinen ei sitä voi löytää.

Saskia on kertonut lammesta, johon hukkui vuosia sitten tuntematon mies, rikollinen tai harmiton kulkuri, kukaan ei enää tiedä varmaksi. Jossakin tuolla liikkumattoman pinnan alla hän yhä odottaa, hänellä on aikaa, pitkät hiukset huojuvat vesiheininä ja silmät tähyävät ylöspäin, aina ylöspäin, valoa joka laskeutuu taivaalta.

Inge ei tahdo kuulla enempää, hän nostaa kädet korvilleen ja puree huultaan lujempaa. Ole hiljaa, ole hiljaa! Saskialla on terävä nenä, terävä leuka ja terävä nauru, kuin liuta pieniä kulmikkaita kiviä, joita pitkin Inge kävelee. Ei hän koskaan pääse riittävän lähelle, ei Saskia anna ottaa itseään kiinni, hänellä on pitkät sääret, sellaiset joilla lennetään.

Lammen yli kulkee kaatunut puunrunko, Saskia osoittaa sitä ja hymyilee, nopeasti ja susimaisesti, kiskoo Ingeä perässään. Sinä et uskalla, sen minä tiedän! Ingekin tietää, mutta ei myönnä sitä, hän ennemmin kuolisi.

Runko tuntuu kylmältä ja limaiselta paljaiden jalkojen alla, varpaita alkaa paleltaa. Matka lammen toiselle puolelle näyttää loputtoman pitkältä, puun latva katoaa sumuun, sinne on päästävä. Inge voi aistia tuijottavan silmäparin seuraavan hänen askeliaan syvyyksistä, värittömän ja tyhjän, se on tottunut odottamaan.

Viimein Inge uskoo erottavansa lammen mutaisen reunan ja paljaat pensaat, hän uskaltaa jälleen hengittää. Silloin Saskia tönäisee, ihan hivenen vain, mutta enempää ei tarvita, Inge horjahtaa ja haroo ilmaa, rikkoo lammen värähtämättömän pinnan. Hän tuntee kuinka samea vesi sulkee hänet sisäänsä, kuulee Saskian terävän naurun. 

Inge ei pysty liikuttamaan jalkojaan, niiden ympärille on kietoutunut jotakin mikä ei päästä irti, hän kurottaa kätensä kohti kalpeaa valoa, kohti Saskian naurua. Jossakin hänen näkökenttänsä laitamilla keinuvat vesiheinien varjot, vihreät, tummat.

Feenikslintu

Metsä liikkuu Ruutin silmissä, se kasvaa ja kasvaa laskevaa aurinkoa vasten, neulasmatto tummuu ja katoaa. Myös Ruutin varjo on muuttunut. Se on pidempi kuin puiden varjot, pilvien varjot. Jos hän nousisi varpailleen, kädet ulottuisivat hipaisemaan taivasta, sormenpäät värjäytyisivät punaisiksi.

Eikä kukaan huomaa kun hän puikkelehtii oksien lomitse, juurakoiden yli, hän on kevyt ja ilmava, sammaleeseen ei jää painaumia.

Ruut pysähtyy pellon reunaan ja pidättää hengitystään, varjo hänen vierellään on aivan hiljaa. Maasta kohoaa lämpöä ja valoa, kuva Ruutin silmissä väreilee. Jokin odottaa viljan keskellä, jokin suuri ja tuntematon, metsänraja hehkuu kuin hiillos.

Ja äkkiä pellosta syöksähtää esiin valtava lintu, sen punakultaiset höyhenet kasvavat savua ja tulta, alapuolella ohra painuu matalaksi. Ruut varjostaa silmiään, hän näkee kuinka vihneet syttyvät ritisten palamaan, kaiken yllä kaikuu linnun särkyvä huuto.

Pelko ja kiihtymys takovat jossakin Ruutin sisällä, hän pyörähtää ympäri ja alkaa juosta, jalat eivät kosketa maata. Polku on liian kapea ja mutkikas, hän ei ikinä ehtisi ajoissa, ei ikinä!

Lars ja Osvald istuvat kuistin kaiteella, isä polttaa piippua ja kuuntelee kuinka Anders soittaa huuliharppua, sävelet putoilevat viilenevään iltaan. Ruut seisoo kaivon luona ja haukkoo henkeään, hän avaa suunsa huutaakseen, mutta sanoja ei kuulu. Hän tietää, että hänellä ei ole nyt lupa puhua, ei silloin kun ukki soittaa. Isä katsoo jonnekin kauas, Ruutin ohitse. Hänen silmänsä ovat mustat ja syvät, niiden painosta metsä rajan takana tummuu.

Ilmassa on palavan viljan tuoksua.

Kalastaja

Ensin saapuivat joutsenet. Ne lipuivat hiljalleen kalastajan jalkojen ohi, kaarevat kaulat heijastuivat hohtavanvalkeina ruskeasta vedestä. Linnut pysähtyivät suuren kiven kupeeseen ja alkoivat sukia ääneti höyheniään. Kalpea mies katseli. Vaikka niillä ei ollutkaan siipiä, ne tiesivät olevansa yhä kauniita, yhä saavuttamattomia, niiden ympärillä oli vielä valoa kaukaisilta rannoilta. Sitä lajia, joka vain vähitellen hiipuu ja katoaa.

Kalastajan vene oli vedetty ylös hiekalle, airot lepäsivät pohjalla köysikerän ja onkivavan vieressä. Ei ollut tuulta, ei aaltoja, jotka olisivat sen vieneet. Miehen kasvot näyttivät hyvin kalpeilta ja uurteisilta tumman viitan suojissa, silmät olivat lainanneet värinsä veden pintaa alati matkaavalta usvalta. Mitäpä muuta minä kaipaan kuin horisonttia ja meren ääntä, mitäpä muuta minä kaipaan?

Aluksi ne erottuivat mustina pisteinä, hylkypuuna, jonka silmä vain kerran tavoittaa ja unohtaa. Mutta ne lähestyivät ja kasvoivat, niitä oli yhä enemmän, pohjaa vavisutti raskas aalto. Siinä ajelehtivat vuodet, kymmenet pitkät vuodet.

Kalpea mies nousi seisomaan ja katseli mietteliäänä mahonkisia pöytiä ja tuoleja, irtonaisia lipastonlaatikoita, messinkistä kattokruunua ja sänkyä, jolla makasi kapea, hento hahmo. Sen kädet näyttivät elottomilta, ne roikkuivat reunojen yli ja pyyhkäisivät toisinaan ohi lipuvia huonekaluja. Kaikki tavarat tuntuivat kelluvan ylösalaisin, vailla järjestystä tai määränpäätä.

Se on alkanut jälleen, kalastaja kuiskasi itsekseen. Hän haki veneen pohjalle lasketun ongen, nosti hupun kasvoiltaan ja käveli ruskeaan veteen. Pitkä viininpunainen viitta jätti väreilevän juovan hänen jälkeensä.

Isoäidin myrsky

Sinä iltana minä katselin ovisyvennyksestä isoäidin tummaa hahmoa, joka seisoi avonaisen ikkunan ääressä hapsottavat hiukset ja valkoinen yöpaita hulmuten huoneen läpi puhaltavassa ilmavirrassa. Hän manasi raskaita varjoja kohoamaan kaukaa meren takaa, niillä oli kädet, pitkät hapuilevat kädet. Nykäisin isääni varovaisesti hihasta, mutta hän sysäsi minut pois. Ole hiljaa, ole aivan hiljaa nyt. Sinun isoäitisi kutsuu tuulta.

Silloin saapui pimeys. Se peitti horisontin ja rynnisti yli veden, pienet saaret kyyristyivät sen tieltä, Anholt hiljentyi odotuksesta. Repaleiset purjeet lepattivat kuin pelästyneiden merilintujen siivet. Mastot valittivat taistellessaan riehuvaa tuulta vastaan, pian ne katkeisivat, aivan pian. Laivan keula katosi vihreään vaahtoon ja kultakoristeinen peräkastelli kohosi näkyviin, sen ikkunat välähtelivät kuin hurjistuneen pedon silmät.

Kuvittelin mielessäni kymmeniä ruumiita, jotka rikkoutuivat teräviin hylkypuihin kenenkään välittämättä. Rannikolle kerääntyneiden miesten huomion oli vallannut täysin tuo veden varaan joutunut arvotavara, painavat puukirstut ja viinitynnyrit, rakennustarpeiksi kelpaavat lankut.

Heistä oli tullut tummia varjoja, jotka kiiruhtivat yli rantakallioiden, repivät ja riistivät, purkivat laivan kappaleiksi. He olivat nuo ahnaat, hapuilevat kädet, jotka isoäiti oli kutsunut meren takaa.

Tuolla hän seisoi, ylhäällä polulla. Minä juoksin hänen luokseen, paljaat jalat sattuivat kiviin, kädet puristuivat nyrkkiin. Sinä tiesit! Tiesit kaiken aikaa!

Isoäiti ei osoittanut kuulleensa huutoani, hänen siniharmaat silmänsä katsoivat taivaalle, tämä oli hänen myrskynsä. Itätuuli riuhtoi aaltoja yhä korkeammalle, ne kohtasivat kalliot raskaina seinäminä, miehiä liukastui ja kaatui mereen. Silmäkulmastani näin valkean yöpaidan, joka pullistui kuin suuri raakapurje. Meriheinääkö sinä sitten tahdot syödä, tyhmä tyttö? Meriheinää ja levää.

Isoäiti kääntyi hitaasti ja palasi takaisin kylään, ruoho painui matalaksi hänen jälkeensä. Hän oli kuin valtava tuhkanharmaa lintu, myrskylintu.

Rannalla miehet lastasivat saaliinsa hevosten vetämiin kärryihin, sytyttivät uudelleen aaltojen kastelemat lyhdyt ja lähtivät nousemaan väsyneinä ylös mustana kiiltävää rinnettä. Matalikolle haaksirikkoutunut laiva oli kadonnut.

Tulikärpäsiä

Tummanvihreän aluskasvillisuuden suojassa liikkuu pieni, varjoista erkaneva hahmo. Välistä se painautuu matalaksi ja pysyttelee aivan hiljaa korkeiden sananjalkojen takana, sitten se ryömii jälleen varovaisesti eteenpäin.

Poika on hyvin nuori ja laiha, mustat hiukset roikkuvat suorina piikkeinä hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan. Sormet uppoavat syvälle kosteaan maahan, kynsien alle tarttuu multaa ja ohuita juuriversoja.

Polun yli häivähtää tumma varjo, neljä käpälää ja häntä, kiiluvat silmät. Tuolla se odottaa, metsänrajassa. Pojan valtaa yhtä aikaa uteliaisuus ja pelko, jotka muistuttavat niin kovin toisiaan, hänen on metsästettävä, saatava kiinni tuo pakeneva olento.

Puiden välissä kiemurteleva polku vie suolle, josta kohoavat yö ja kylmiksi pisaroiksi tiivistyvä sumu. Poika seuraa maahan painuneita jälkiä, ne katoavat ja jatkuvat jälleen kauempana, piiloutuvat pudonneisiin havuihin. Mutta silti äänet lähenevät, tuossa, aivan vieressä, suoraan yläpuolella.

Ja varoittamatta pimeys syöksyy vastaan, se on takkuinen ja täynnä teräviä kynsiä, jalat irtoavat hetkeksi maasta. Poika makaa vatsallaan ja näkee silmäkulmastaan sarvipöllön, joka istahtaa korkealle kuuseen, siivet pörhistyvät uhkaavina selän päälle. Huu huu huu.

Suo on liikkumaton ja käppyräisten puiden ympäröimä, veden mustasta pinnasta ei heijastu lainkaan kuvajaisia. Poika kuuntelee hiljaa ja liikkumatta, hän tuntee kuinka metsä hänen vierellään kutoo hiljalleen seittiä, tuuli hiipii varpaisillaan valkeassa niittyvillassa. Eläin on poissa.

Ilmassa on salaperäinen sekoitus pihkan ja suopursun tuoksua, jotakin mikä asuu vain täällä, saavuttamattomissa. Veden yllä lentää pieniä valopisteitä, jotka vuorotellen kohoavat ja laskevat, eivät anna ottaa itseään kiinni. Poika tietää, että tulikärpäsiä tapaa vain kaukana etelässä, ehkä mangrovesoilla. Mutta niitä ne ovat. Tulikärpäsiä.

Alabasteria

Ystävänsä pyynnöstä Freja oli avannut kauan lukittuna olleen veistohuoneen oven ja etsinyt pölyn peittämiltä hyllyiltä valkoista alabasteria.

Adan syntymäpäivä lähestyy ja hän on toivonut lahjaksi jotakin kaunista ja erikoista. Hän puhuu 'sadun valosta', mutta minä en oikein ymmärrä, mistä siinä on kyse. Tiedäthän sinä, millainen hän toisinaan on. Poissaoleva. Siitä on jo pitkä aika kun tapasimme viimeksi, enkä tiedä, veistätkö enää niitä herttaisia koriste-esineitä. Olisin tavattoman kiitollinen, jos harkitsisit.

Bergenistä lähetetty postikortti makasi työpöydällä kuvapuoli alaspäin, oikea yläkulma oli hieman taittunut matkalla. Freja katseli sitä mietteissään ja mutristi tyytymättömänä huuliaan. Sadun valo. Mitä tyttö oli mahtanut tarkoittaa?

Freja inhosi kaikkea kuvitteellista, sitä tarpeetonta ajanhukkaa, joka vaani jossakin kaukana hänen maailmansa ulkopuolella. Hänen elämänsä oli ollut hyvä näin, siitä ei puuttunut mitään. Mutta nyt tämä. Freja oli lopettanut veistämisen vuosia sitten, sulkenut ahtaan, kipsiltä tuoksuvan huoneen oven ja päättänyt unohtaa.

Hän tutki vakavana käsiään, joiden iho oli ohutta ja läpikuultavaa, kuin vanhan naisen. Sormet taipuivat vaivalloisesti, ne olivat kadottaneet tutun näppäryytensä. Freja pudisti  päätään ja nousi hitaasti ylös. Mitä tahansa muuta, mitä tahansa muuta.

Pieni asunto oli sisustettu vaatimattomasti, niin hillityin värein ja kalustein kuin suinkin mahdollista. Edes ikkunoiden takaa avautuva maisema ei ollut erityisen viehättävä harmaine rakennuksineen ja kapeine katuineen. Kyllähän hänen olisi pitänyt tietää, Freja ajatteli väsyneenä.

***

Lattialle lasketut alabasterin palat hehkuivat arvoituksellista valoaan hämärtyvässä illassa. Vanha nainen matkasi hiljalleen tummassa keinutuolissa unen ja valveen välillä, silmät puoliksi suljettuina. Hänen mieleensä palautui varovaisia, häipyvin reunoin vaihtuvia kuvia ainoasta sadusta, jonka hän tunsi kaukaa vuosien takaa. 

Se kertoi pienestä merenneidosta, ruiskukan värisistä aalloista ja mantereesta, kahdesta maailmasta niin lähellä toisiaan. Ehkä myös nuoresta prinssistä? Mahdollisesti, niinhän tarinoilla oli usein tapana.

Yhä uudelleen Freja kuuli kuvien lomitse vaimean äänen, jonka toistamat sanat sulautuivat kaappikellon yksinäisiin lyönteihin: "Tämä on viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada". Unissaan nainen rypisti otsaansa ja veti jalkoihin pudonneen huovan paremmin ylleen.

***

Puoleenpäivään mennessä Freja oli etsinyt lipastonlaatikoista vanhat työvälineensä ja koonnut ne veistohuoneen pöydälle alabasterin viereen. Hän tunsi nukkuneensa huonosti; keinutuoli oli likistänyt ikävästi jalkoja ja saanut hänen vartalonsa yhteenään puutumaan. Mutta mitään muuta hän ei kuluneesta yöstä muistanut.

Sen tähden nainen kummastelikin tuota erikoista ajatusta, joka oli odottanut valmiina jossakin hänen mielensä laitamilla aamun tuskin vielä sarastaessa. Hän oli nähnyt kuvan avonaisella simpukankuorella istuvasta merenneidosta, jota vaahtopäiset aallot kuljettivat kauas ulapalle. Jos jäljestä saisi mahdollisimman sulavaa ja huoliteltua, se voisi hyvinkin olla sopiva aihe pieneen pöytävalaisimeen. Freja otaksui, ettei hänellä ollut liiemmin vaihtoehtoja.

***

Seuraavat päivät kuluivat harmillisen ahtaassa ja viileässä veistohuoneessa, jonka ohi tunnit lipuivat omaan välinpitämättömään tapaansa. Paluu työn ääreen vuosien jälkeen oli aivan yhtä vaikeaa kuin Freja oli odottanutkin. Viilat ja lastat eivät tahtoneet pysyä hänen kädessään, tuoli oli yllättäen liian matala ja valkoinen kivi kylmyydessään lähes vastenmielinen. Mutta hankaluuksista huolimatta alkoi valaisin saada hiljalleen muotonsa.

Valmistuttuaan alabasterilampusta tuli tuon muuten niin tavanomaisen ja värittömän asunnon keskipiste. Se tapahtui täysin huomaamatta, varoen. Freja oli asettanut merenneidon keinutuolinsa viereen haalistuneiden muovikukkien tilalle. Myöhäisiltoina sen himmeä hohde loi lampun ja naisen ympärille kehän, jonka ulkopuolella muu maailma kupertui epäselvinä, tummina varjoina. Mikään ei päässyt sen sisään, ei edes yö.

Freja katseli neidon laineilevia hiuksia, pään yli kohotettua käsivartta, vaahtoon katoavaa pyrstöä. Hahmoa, jonka hän oli itse luonut. Mutta oliko se sadun valoa - sitä hän ei tiennyt.

***

Eräänä aamuna Bergenistä saapui jälleen postikortti. Freja vastasi työn olevan yhä kesken, hän ei ollut valmis luopumaan, ei vielä. Jollakin selittämättömällä tavalla tuo pieni alabasterilamppu merkitsi hänelle enemmän kuin olisi saanut. Se ei kuulunut pöydälle keinutuolin viereen, ei keittiön astiakaapin ylle, ei veistohuoneen hämärään. Freja oli luvannut sen pois. Ja eihän hän edes pitänyt saduista.

Huomenna minä vien lampun Bergeniin, nainen sanoi hiljaa itsekseen. Eikä sitten enää muuta. Mutta tämän illan se saa palaa vanhalla paikallaan. Jospa sentään vielä tämän illan.

Cutlassi

Olin aavistanut sen jo nukkuessani. Lähdön, pakenemisen, pysähtymisen ovensuulla. En katsonut pöydän ääressä olevaa tuolia nähdäkseni, ettei sen kaiteella roikkunut enää ruskeaa olkalaukkua tai kurkistanut tyynyn alle varmistaakseni cutlassin kadonneen.

Suljettujen silmäluomieni takaa saatoin yhä nähdä hänen vartalonsa kapean sivukuvan, nopealiikkeisen, saavuttamattoman. Vähäisen omaisuuden kokoamisen, pitkien käsivarsien kaaret, läikkyvän auringonvalon alastoman hotellihuoneen seinillä.

Kysyin joskus siitä vanhasta, hieman ruostuneesta cutlassista. Hän kertoi saaneensa sen lahjaksi isoisältään, joka oli ollut pelättyjen bukkaneerien jälkeläinen. Muistan nauraneeni, sillä en uskonut hänen tarvitsevan hukaria tässä hiljaisessa rantakaupungissa; ei elämä ollut samanlaista kuin ennen. Hän sanoi, että se oli paljon pahempaa ja kääntyi minuun selin vetäen peiton vasemman korvansa yli. Enkä minä enää kysynyt.

Pukeuduin kiireettä ja avasin merenpuoleisen ikkunan. En odottanut löytäväni kirjettä tai edes lyhyttä viestiä, joka olisi jätetty nojaamaan tyhjää vesikannua vasten. Olin nähnyt hänen kaltevan käsialansa vain kirjautuessamme halpoihin, matkalaisille tarkoitettuihin hotelleihin. Kaksi epäselvää viivaa, jotakin mikä muistutti kuolleen veljeni nimeä. Lyhyine hiuksineen ja suorine kulmakarvoineen hän todella näyttikin erehdyttävästi nuorelta mieheltä. Ja eivät he koskaan epäilleet sanojemme todenperäisyyttä.

Viimeisessä kuvassa minä katsoin pohjoisrannassa taivaalle, hän merelle. Leuan itsepäinen asento ja malakiitin väriset silmät, navakoituva tuuli. Tiesin, että oli liian myöhäistä tavoittaa häntä enää. Kaupunki oli jo herännyt, liikkuva.

Kaukoputki

En muista enää kulkukauppiaan kasvoja, vaikka juuri hänen ja yllättävän sattuman ansiosta saatoimme karata tuona erikoisena iltana.

Sateisten mukulakivikatujen varrella sijainnut majatalomme oli jo tottunut päiväkausia kestävään hiljaisuuteen, jonka aikana isäni tapasi vaipua syvälle mietteisiinsä ja kirjoittaa jotakin pieneen nahkakantiseen muistikirjaansa. Toisinaan seisoin ovenraossa katsellen salaa tiskin ylle kumartunutta hahmoa ja puisesta piipusta kohoavia uneliaita savukiehkuroita. Öljylampun valossa hän näytti vanhentuneelta ja selittämättömällä tavalla joltain toiselta mieheltä, jota en oppinut koskaan tuntemaan.

Tuona iltapäivänä isäni katsahti kultaista taskukelloaan ja totesi sulkemisajan olevan käsillä. Hän oli juuri pyytämässä minua lukitsemaan ovet, kun majataloon astui kumaraselkäinen, täyteen lastattua rinkkaa kantava matkamies. Hän istahti vaivalloisesti tiskin edessä olevalla tuolille, laski sumupisaroista kimaltelevan lakin syliinsä ja pyysi lasillisen rommia. Kauppias katsahti minuun vain kerran, mutta hänen kasvojensa ilmettä oli vaikea tulkita.

Pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen hän asetti lasinsa takaisin pöydälle ja kiinnitti huomionsa isääni. "Uskotteko te samsaraan, sielunvaellukseen?" hän kysyi kumartuen aavistuksen verran eteenpäin. Isäni hämmästyi tuosta varsin yllättävästä keskustelun aloituksesta ja keskeytti tyystin steariinitahroista laikukkaan pöydän pyyhkimisen. "En juurikaan perusta itämaisista opeista, mitä niikseen tulee", hän vastasi hiljaa.

Kulkukauppias silmäili hajamielisesti tiskin yläpuolella olevia tauluja tovin ja virkkoi: "Et siis uskoisi minua, jos kertoisin purjehtineeni seitsemällä merellä hyvinkin kolme vuosisataa sitten?" Huomasin isäni näyttävän jokseenkin kiusaantuneelta ja luulen, että hän olisi mielellään vaihtanut puheenaihetta. "Siitä minä en tiedä mitään."

Olin jo kääntymässä lähteäkseni, kun silmiini osui yllättäen kultainen välähdys. Pysähdyin ovenrakoon ja etsin katseellani valon lähdettä, jonka arvelin sijaitsevan lähellä lattiaa. Kulkukauppiaan selkärinkasta pilkisti esiin vanha kaukoputki. Sydämeni hypähti. Epäilemättä tuo oli se merkki, jota minun oli ollut määrä odottaa. 

Hiivin varpaisillani sumuiselle kadulle ja piilouduin majataloa ympäröiviin varjoihin. Toivoin kuumeisesti, että kauppias ei päättäisi suotta pitkittää isäni kanssa käymäänsä keskustelua. Aika kului, ja märästä maasta kohoava kylmyys sai ihoni nousemaan kananlihalle.

Olin niin keskittynyt pitämään silmällä majatalon ovea, etten huomannut takanani seisovaa hahmoa. "Tuoltako sinä kuvittelet minun astelevan?" Puhuja oli samainen kulkukauppias. Hän katsoi minua huvittunut hymy kasvoillaan ja avasi yhdellä kädellä painavan selkärinkkansa. "Siinä. Lähettivät tämän." Otin vastaan kullalla koristellun kaukoputken ja varmistaakseni mieltäni painavan epäilyksen oikeaksi, kuiskasin: "Tänä yönä?" Mies nyökkäsi. "He odottavat satamassa. Ota se tyttö mukaasi ja pitäkää huoli, ettette eksy. Tällaista sumua en ole nähnyt vuosikymmeniin."

Tunsin itseni hieman kömpelöksi ja lupasin, että mies voisi jäädä majataloon kunnes sää selkenisi. Kauppias naurahti. "Älä sinä poika turhaan minusta huolehdi. Luulenpa hyvinkin, etten käytä aivan samanlaisia teitä matkatakseni kuin te." Hän taputti minua olalle, heilautti rinkan selkäänsä ja asteli hiljalleen sumuun. 

Katselin hetken hänen loittonevaa hahmoaan ja tiesin, mitä minun oli tehtävä.

Esmélle

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua he ovat täällä, emmekä me enää näe tässä ajassa ja paikassa. Tiedän, että vihaat minua petettyäni lupauksen odottaa länteen vievällä radalla tuona viileänä iltapäivänä kello kuusi. En koskaan saapunut, eikä se koskaan ollut todellinen aikomukseni.

Muistatko vielä sen varhaisen syksyn, jolloin istuimme aallonmurtajalla ja tuuli vei sinun sinisen hiussolkesi? Vannoin pakenevani niin kauan kuin minulla olisi satoja kaupunkeja nähnyt selkärinkkani, varastetut maihinnousukengät ja tieto siitä että elät. Mutta maailma on muuttunut.

(by Margaret Durow)

Minulla ei ollut tarkoituksena tappaa sitä miestä Planossa. Sen jälkeen kun lakkasit hymyilemästä minulle, en ole tuntenut itseäni vuosiin. Pyydän, että avaisit alimmaisen lipastonlaatikon ja ottaisit sen sisältämän esineen mukaasi ennen kuin lähdet. Se on kulkenut kaikilla matkoillani, mutta kuulunut aina sinulle.

(by Margaret Durow)

Me lupasimme ensimmäisenä yönä Twin Fallsissa, että emme koskaan sanoisi ääneen rakastavamme toisiamme. En aio rikkoa tuota lupausta myöskään nyt.

Parhain terveisin

J

Ennustaja

Sen jälkeen kun viidennessä kerroksessa asunut nuorimies oli kokenut hississä traagisen ja vaille selvyyttä jääneen tukehtumiskuoleman, vanha ennustajaeukko oli alkanut käyttää portaita. Huterista kaiteista ja kiillotusaineen viheliäisestä liukkaudesta huolimatta ne olivat turvallisin tapa päästä ylös, jos kannettavaa ei ollut liialti.

Heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon hän pelkäsi vaaroja. Pienimpiäkin. Ei hän todella tulevaisuuteen nähnyt, sehän oli sanomattakin selvää. Vankileirin jälkeen oli ollut vaikea aloittaa uutta elämää, mutta helpoiten se oli onnistunut kristallipalloilla, korteilla, silkkihuiveilla ja kultaisilla korvarenkailla. Ja kiihkeimmin ihmiset halusivat tietää, tehdä oikeita valintoja.

Ennustajan silmien takana välähtelivät lohduttomat kuvat murskaantuneista luista, verestä ja viiltävistä kauhunhuudoista. Ne olivat tulevaisuutta, joka ei vaatinut ennustamista. Hän nousi vaivalloisesti viimeisen porrasaskelman yli ja pysähtyi reunimmaisen oven eteen etsimään avaimiaan. Lefkowitz.

Ennustaja astui hämärään, kalustamattomaan huoneistoon, joka haisi vahvasti ummehtuneelta. Lattialla ei ollut tavaroita, joihin voisi kolhia itsensä. Ikkunat oli tilkitty mahdollisen vedon vuoksi ja tummanharmaat verhot suojasivat uteliailta katseilta.

"Täällä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, tänne ne eivät ylety", Lefkowitz kuiskasi hiljaa, tuskin kuuluvasti.